”Euroopan Yhdysvallat”?

”Euroopan Yhdysvallat”? – EU:n perustuslaki, militarisoiminen ja Suomi

Thessalonikissa juhannuksena pidetty Euroopan unionin huippukokous siunasi unionille valmistellun perustuslain luonnoksen ”hyväksi perustaksi” ja esitykseksi hallitusten väliselle konferenssille. Lokakuussa alkavassa konferenssissa lopullisesti sovittava perustuslaki aiotaan saada valmiiksi hyvissä ajoin ennen kesäkuussa 2004 pidettäviä europarlamentin vaaleja.
Huippukokous siunasi myös EU:n neuvoston pääsihteeri Javier Solanan esittelemän turvallisuusstrategian suuntaviivat. Tämä asiakirja aiotaan saada valmiiksi joulukuun huippukokoukseen.

Molemmissa asiakirjoissa on kyse jokaista kansalaista koskevista ja periaatteellisesti tärkeistä ratkaisuista. Siksi kansanäänestyksen järjestäminen EU:n perustuslaista on ajankohtainen vaatimus, vaikka Suomen uusikaan hallitus ei sitä halua.

Kenen unioni?

Perustuslain piti tuoda korjaus EU:n ”demokratiavajeeseen”. Luonnoksen perusteella on käymässä pikemminkin päinvastoin.

Siirtyminen pääsääntöisesti määräenemmistöllä (joka edustaa 3/5 väestöstä) tehtäviin päätöksiin neuvostossa tarkoittaa sitä, että pienten jäsenvaltioiden vaikutusmahdollisuudet unionin lainsäädäntöön vähenevät, kun taas suurimpien maiden hallituksille tulee käytännössä veto-oikeus.

Aloiteoikeus lainsäädännössä puolestaan on komissiolla, jossa ei enää olisi äänivaltaista komissaaria kaikista EU-maista. Jäsenvaltiot eivät edes itse nimeäisi komissaareja.

Korjausta ei ole luvassa myöskään Euroopan keskuspankin asemaan kaiken demokraattisen valvonnan ulkopuolella.

”Kaksoisvallankumous”

Tavaroiden, palvelujen, pääomien ja työvoiman vapaa liikkuvuus nostetaan perustuslain takaamaksi perusvapaudeksi. Tähän liittyen korostetaan EU:n roolia jäsenmaiden talous-, työllisyys- ja sosiaalipolitiikan yhteensovittamisessa. Julkisia palveluja ja sosiaaliturvaa ei enää rajata selvästi unionin kauppapolitiikan toimivallan ulkopuolelle.

Euroopan teollisuusjohtajien pyöreän pöydän vaikutusvaltaisimpiin jäseniin lukeutuva Solvayn pääjohtaja Daniel Janssen on kuvannut EU:n kehitystä ”kaksoisvallankumouksena”, joka merkitsee ”valtion vallan vähentämistä ja yleensäkin julkisen sektorin pienentämistä yksityistämisen ja sääntelyn purkamisen kautta sekä siirtämällä suuren osan kansallisvaltion alaisista asioista modernimpaan järjestelmään, joka on eurooppalaisella tasolla suuntautunut kansainvälisempään suuntaan” (ks. Susan George, Maailmankauppajärjestö kuriin, Vastapaino 2003).

EU:n ja USA:n kumppanuus

Irakin sotaan liittyneet kiistat presidentti George W.Bushin hallinnon ja ”vanhan Euroopan” välillä pyrittiin hautamaan Thessalonikissa.

EU:n turvallisuusstrategiassa lähestytään Bushin julistamia ”terrorismin vastaisen sodan” ja ”ennakoivien iskujen” oppeja. EU-maiden oman alueen puolustamisen sijasta korostettiin unionin turvallisuusetujen puolustamisen ”etulinjan olevan usein ulkomailla”. Kansainvälisen terrorismin, joukkotuhoaseiden leviämisen, romahtaneiden valtioiden ja järjestäytyneen rikollisuuden uhkien torjumiseksi ollaan valmiita käyttämään poliittisten ja taloudellisten keinojen lisäksi myös sotatoimia.

”Unionina, jolla on 25 jäsentä jotka käyttävät kaikkiaan 160 miljardia euroa puolustusvoimiin, meidän on oltava tarvittaessa valmiita toteuttamaan useita samanaikaisia sotilasoperaatioita. Meidän on kehitettävä strategia, joka edistää varhaisia, nopeita ja tarvittaessa vahvoja interventioita”, todetaan strategiapaperissa.

Siinä korostetaan, että 450 miljoonan asukkaan EU:n taloudellisia voimavaroja vastaavan roolin toteuttaminen turvallisuuspolitiikassa edellyttää asemäärärahojen lisäämistä ja aiemmin sovittujen ns. Petersbergin kriisihallintatehtävien täydentämistä vahvemmilla sotilasoperaatioilla.

Militarisoiminen kytkee EU:ta Natoon

Huippukokouksen loppuasiakirjassa sovittiin EU:n puolustusvoimavaraviraston perustamisesta ensi vuonna: ”Sen tarkoituksena on kehittää puolustusalan voimavaroja kriisinhallinnan alalla, edistää ja kehittää puolustusmateriaalialan yhteistyötä Euroopan unionissa, vahvistaa Euroopan unionin puolustuksen teollista ja teknologista perustaa ja luoda kilpailukykyiset Euroopan puolustusmateriaalimarkkinat sekä edistää, tarvittaessa yhteisön tutkimustoimintaan liittyneenä, tutkimusta, jonka tavoitteena on johtoaseman saavuttaminen tulevien puolustus- ja turvallisuusvoimavarojen edellyttämän strategisen teknologian alalla.”

Samalla loppuasiakirjassa vahvistettiin EU:n ja Naton kesken sovitut järjestelyt (ns. Berliini plus) joiden mukaan EU:n sotilaallisen toiminnan kehittäminen tapahtuu Naton kanssa sovitun strategisen kumppanuuden puitteissa ja EU voi käyttää sotilaallisissa operaatioissa Naton voimavaroja ja johtamisjärjestelmiä. Myös strategiapaperissa korostetaan transatlantisen yhteistyön USA:n kanssa olevan EU:n strategian ”ydintekijöitä”.

USA:n painostuksen ohella tähän linjaukseen on vaikuttanut huoli mm. euron kallistumisesta suhteessa dollariin ja EU:n kasvavasta energiariippuvuudesta. EU on jo nyt maailman suurin öljyn ja kaasun tuoja. 50 % sen energiankulutuksesta perustuu tuontiin ja osuuden ennustetaan nousevan 70 %:iin vuoteen 2030 mennessä.

EU:sta tehdään sotilasliittoa

Perustuslain luonnoksen mukaan unionin ”yhteinen puolustuspolitiikka johtaa yhteiseen puolustukseen, kun Eurooppa-neuvosto yksimielisesti niin päättää”.

Käytännössä unionista tehdään jo tätä ennen sotilasliittoa. Tosin ei ehkä klassisessa merkityksessä kollektiivisena puolustusvelvoitteena jonkun jäsenen joutuessa hyökkäyksen kohteeksi – EU:n alueelle kohdistuvan hyökkäyksen uhkaa kun ei ole näköpiirissä. Sen sijaan EU:sta tehdään sotilasliittoa, joka kykenee sotilaallisiin interventioihin ja tarvittaessa vahvoihinkin sotatoimiin unionin alueen ulkopuolella.

EU:n militarisoimisen intoa kuvaa se, että perustuslain luonnokseen on kirjattu erityismääräykset unionin sotilaallisesti toiminnasta EU:n alueen ulkopuolella ilman YK:n turvallisuusneuvoston valtuutusta. Siihen on kirjattu myös puolustusvoimavaraviraston perustaminen, jäsenvaltioiden velvollisuus lisätä asteittain sotilaallisia voimavaroja viraston määrittelemien normien mukaisesti ja yhteisvastuu terroriuhan torjumiseksi tarvittaessa myös ennalta ehkäisevin sotilaallisin toimin.

Perustuslain luonnoksen mukaan ne jäsenvaltiot, ”jotka täyttävät korkeat sotilaallisia voimavaroja koskevat vaatimukset ja jotka ovat tehneet keskenään tiukempia sitoumuksia tällä (sotilaallisella) alalla, aloittavat unionin puitteissa rakenteellisen yhteistyön”. Keskinäisen puolustuksen alalla aloitetaan tiiviimpi yhteistyö ”tiiviissä yhteistyössä Naton kanssa”. Tähän voivat luonnoksen mukaan osallistua kaikki jäsenvaltiot.

Suomen hallituksessa keskusta ja SDP hyväksyivät kaikki Thessalonikin päätökset, vaikka suurin osa suomalaisista haluaa maamme pysyvän sotilaallisesti liittoutumattomana ja vastustaa EU:n vallan lisäämistä.

Lenin ja ”Euroopan Yhdysvallat”

USA:n hegemoniapyrkimykset ja siihen liittyvät kiistat mm. EU:n kanssa osoittavat, että kapitalismi ei ole muuttunut universaaliksi kansallisvaltioista riippumattomaksi imperiumiksi. Imperialismi ja uuskolonialismi ei ole ohi, toisin kuin Michael Hardt ja Antonio Negri väittävät kirjassaan Empire (Harvard University Press, 2000).

USA:n ja EU:n tai joidenkin sen jäsenmaiden välillä tulee epäilemättä jatkossakin olemaan kiistoja. Niiden taustalla ovat erilaiset edut, taloudellisen kehityksen erot ja erilaiset valtapyyteet. Vasemmistoliiton ja Vihreiden johtotasolta esitetyt puheenvuorot EU:n voimistamisesta ”sivistyneempänä” vaihtoehtona USA:n edustamalle voimapolitiikalle ovat silti vähintäänkin naiiveja.

Yhtiöiden ja osakkeenomistajien voitot ovat EU-integraation tärkein liikevoima ja tavoite. Samalla euroeliitti pyrkii siirtämään päätöksenteon puitteisiin, joissa sen olisi helpompi sivuuttaa kansalaiset, työväen- ja kansalaisliikkeet. Samalla se pyrkii vahvistamaan asemiaan kilpailussa markkinoista, luonnonvaroista ja vaikutusvallasta. Sotilaallisesti EU nojaa kuitenkin keskeisesti USA:n johtaman Naton voimavaroihin.

Idea sivistyneestä ja edistyksellisestä EU:sta on kapitalismin puitteissa joko mahdoton tai sitten taantumuksellinen tunnus, joka tukee Euroopan suurvaltojen ja suuryhtiöiden liittoutumista kehitysmaiden riistämiseksi ja kilpailussa USA:n ja Japanin kaltaisten mahtien kanssa. V.I.Leninin polemiikki ”Euroopan Yhdysvaltojen tunnuksesta” on tässä suhteessa edelleen ajankohtainen.