Euroopan unionista keskusteltiin eduskuntavaaleissa yllättävän vähän, kun ajatellaan miten paljon EU vaikuttaa elämäämme, talouteen, lainsäädäntöön ja myös hallituksen politiikkaan. Tämä sopi monille puolueille, joiden ei tarvinnut selittää vaalilupausten ja EU-politiikan ristiriitaa.

EU-parlamentin vaalissa voikin nyt esittää vastalauseen EU-politiikalle, joka heikentää julkisia palveluja, työntekijöiden asemaa, sosiaaliturvaa ja demokratiaa. Samalla on syytä vaatia uusia linjauksia myös uudelta hallitukselta.

EU on tienhaarassa. Jatketaanko leikkauspolitiikkaa, joka vaatii entistä kovempia otteita? Onko edessä eriytyvä ja osin hajoava EU? Vai voimmeko vapautua alistavista rakenteista ja rakentaa toisenlaista Eurooppaa?

 

Kenen EU?

Lupaukset EU:n tuomista hyödyistä eivät ole toteutuneet. Markkinoiden ylivalta on kasannut rikkauksia ja valtaa harvoille – useimmille elämän epävarmuutta ja vaikutusmahdollisuuksien puutetta.

Euroopan keskuspankki on pelastanut pankit ja finanssikeinottelijat, mutta laskut on pantu työntekijöiden, työttömien, opiskelijoiden ja eläkeläisten maksettavaksi. Eurokriisin myötä myös jäsenmaiden väliset erot ja ristiriidat ovat kärjistyneet.

Harvoja suosivaa ja enemmistöä kurittavaa politiikkaa on voitu toteuttaa keskittämällä valta pieneen piiriin. Sen myötä epäluottamus ja kuilu euroeliitin ja kansalaisten enemmistön välillä on kasvanut.

Perinteisten valtapuolueiden sitoutuminen uusliberalistiseen EU-politiikkaan on avannut tietä nationalististen ja äärioikeistolaisten puolueiden nousulle. SKP ja Euroopan vasemmisto tuovat vaaleihin vaihtoehdon niin suuren rahan etuja palvelevalle EU-politiikalle kuin nationalismille ja äärioikeistolle.

 

Pahimmat ”valuviat”

EU:n suurimpia ”valuvikoja” on talous- ja rahaliitto EMU, joka ei ota huomioon jäsenmaiden talouden eroja eikä sosiaalisesti oikeudenmukaisen kehityksen vaatimuksia. Tästä varoitettiin jo ennalta, mutta kriittiset arviot sivuutettiin.

Valtaeliitille ei ollut tärkeää, onko EMU ”optimaalinen talousalue”. Kyse oli ennen muuta talouden ja vallan uusjaosta luomalla rakenteet, joissa on helpompi heikentää työntekijöiden oikeuksia, yksityistää julkisen sektoria, ajaa suuryhtiöiden etuja ja sivuuttaa demokratia.

Suomen kannalta toinen vakava ”valuvika” koskee EU:n yhteistä turvallisuus- ja puolustuspolitiikkaa, joka jättää yhä vähemmän sijaa sotilaalliselle liittoutumattomuudelle.

 

Vaihtoehto alistumiselle EU-komentoon

Kokemukset muun muassa Kreikasta ja Britanniasta osoittavat, että EU:n talouskurista ja ylivallasta ei ole helppo vapautua. Jotta irtaantuminen nykyisistä EU-sopimuksista ja uudenlaisten suhteiden rakentaminen voi toteutua kansan enemmistön etujen mukaisesti ja suunnitelmallisesti, tarvitaan rohkeutta haastaa EU-politiikan vaihtoehdottomuus, laajaa kansalaistoimintaa, kansainvälistä solidaarisuutta ja uusi EU-kansanäänestys. Kyse ei ole eristäytymisestä ja siksi on selvitettävä konkreettisesti, millaista kauppa- ja muuta yhteistyötä tarvitaan.

SKP:n vaaliohjelmassa esitetään yhdeksi askeleeksi irtaantumista talous- ja rahaliitosta. Sen onnistumiseksi olisi tarpeen sopia exit-mekanismista, tulliliitosta, mahdollisesta pohjoismaisesta valuuttayhteistyöstä ja pääomaliikkeiden valvonnasta.

Toinen askel on irtaantuminen turvallisuus- ja puolustusunionista. Se on teknisesti paljon helpompaa kuin EMUsta irtaantuminen, mutta poliittisesti iso kamppailukysymys. Onhan EU-jäsenyys monille turvallisuuspoliittinen valinta, jossa on vahvat Nato-kytkökset. Suomen turvallisuutta ei kuitenkaan rakenneta sotilaallisella liittoutumisella vaan aktiivisella rauhanpolitiikalla, mukaan lukien itsenäinen Venäjä-politiikka.

EU:ssa kietoutuvat yhteen taloudellisen ja poliittisen eliitin intressit ja valtarakenteet. Näiden valtasuhteiden murtaminen ratkaistaan pitkäjänteisessä kamppailussa, jonka voima on vasemmistolaisten ja edistyksellisten ihmisten, liikkeiden ja puolueiden yhteistyössä. Se on osa laajempaa työväen- ja kansalaisliikkeiden toimintaa toisenlaisen Euroopan puolesta.

(Julkaistu Tiedonantaja-lehden EU-vaaliExtrassa 30.4.2019)