Artikkeli Kuntapamflettiin (TA-Tieto Oy 2006):

 

Kunta- ja palvelurakennehankkeessa näkyy kansalaisten ja poliittisen eliitin välinen syvä kuilu.

Suurin osa suomalaisista on huolissaan julkisten palvelujen heikentymisestä ja haluaa parantaa niitä. Mielipidekyselyissä kolme neljästä haluaa oman kuntansa tuottavan peruspalvelut. Yhtä moni vastustaa palvelujen keskittämistä suurempiin yksiköihin ja lähipalvelujen karsimista. Peruspalvelujen toivotaan olevan kokonaan tai lähes maksuttomia, mutta niiden rahoittamiseksi ollaan valmiita maksamaan tulojen mukaan veroja. Suurin osa haluaa kuntansa säilyvän itsenäisenä.

Perustuslain mukaan kuntien itsehallinnon pitäisi olla nimenomaan asukkaiden itsehallintoa. Asukkailta ei ole kuitenkaan kysytty mitään kunta- ja palvelurakennehankkeen valmistelussa. Eikä halutakaan kysyä, koska hankkeen tavoitteet kulkevat aivan toiseen suuntaan kuin asukkaiden enemmistön odotukset. Lähes kaikissa kunnissa sivuutettiin myös kunnanvaltuustot, kun päätettiin valtioneuvoston hankkeeseen pyytämistä kuntien lausunnoista. Käytännössä lausunnoista päättivät kunnanjohtajat ja muutamat suurimpien poliittisten ryhmien johtohenkilöt. Näistäkin lausunnoista muokattiin vielä pienemmässä piirissä sisäministeriölle esitetyt maakuntien vastaukset. Kuilua asukkaiden ja päätöksenteon välillä on vielä syventänyt se, että koko kunta- ja palvelurakenteiden muutoshankkeesta ei ollut mitään puhetta ennen vaaleja. Kuntaliiton johtokin ajaa hanketta kysymättä mitään tuon kuntien etujärjestöksi perustetun liiton jäseniltä.

 

Kuntahankkeen perustelut ovat vailla pohjaa

Suomessa on tuskin koskaan valmisteltu näin suurta kuntia koskevaa uudistusta niin huonosti kuin tätä hanketta.

Vaikka kuntien perustehtävänä on huolehtia jokaiselle perustuslain mukaan kuuluvista hyvinvointipalveluista, ei hankkeen valmisteluissa ole selvitetty kunta- ja palvelurakenteiden muutosten vaikutuksia palvelujen saatavuuteen ja laatuun. Samalla on sivuutettu valtion ja kuntien aiemmin käynnistämät palvelujen kehittämishankkeet, kuten kansallinen terveysohjelma, sosiaalialan kehittämishanke, työllisyysohjelma, tietoyhteiskuntaohjelma ja kansalaisvaikuttamisen politiikkaohjelma. Myös kunta- ja hyvinvointitutkimus — esimerkiksi laaja tutkimusohjelma KuntaSuomi 2004 — on sivuutettu.

Samat tahot, jotka ovat itse hallituksessa ja eduskunnassa leikanneet kuntien rahoitusta 1990-luvun alun jälkeen vuositasolla laskettuna yli viidellä miljardilla eurolla, perustelevat nyt tätä hanketta kuntien vastuulla olevien palvelujen taloudellisen perustan ja kuntien elinvoimaisuuden turvaamisella. Näiden perustelujen mukaan palvelut tuotetaan tehokkaammin ja edullisemmin suurissa yksiköissä. Tästä ei hankkeen aineistoissa esitetä kuitenkaan mitään laskelmia. Syy siihen on selvä. Olemassa olevien selvitysten mukaan suuret yksiköt ovat nimittäin osoittautuneet lähes poikkeuksetta kuntien palvelujen tuottamisessa muita kalliimmiksi.

Kuntaliiton tilastojen mukaan sosiaali- ja terveystoimen nettokustannukset olivat vuonna 2004 yli 100 000 asukkaan kunnissa keskimäärin yli 2 450 euroa asukasta kohti, kun taas 10 000 – 40 000 asukkaan kunnissa kustannukset olivat keskimäärin vain 2 190 euroa asukasta kohti. Opetus- ja kulttuuritoimessa ero on pienempi, mutta samansuuntainen.

Koulutus-, sosiaali-, terveys- ja muut peruspalvelut on Suomessa järjestetty kansainvälisten vertailujen mukaan taloudellisesti tehokkaasti ja tulokset ovat maailman kärkeä. Hyvin toimivia julkisia palveluja pidetään yleisesti maamme kansainvälisen menestyksen ja kilpailukyvyn keskeisenä tekijänä. Näille saavutuksille ei kunta- ja palvelurakennehankkeessa anneta arvoa.

Hankkeen aineistoista ei löydy kansainvälisiä vertailuja eikä myöskään arvioita palvelujen tuottamisen erilaisista malleista saaduista kokemuksista. Kuitenkin monissa muissa maissa on jo ehditty kerätä paljon kokemusta niistä uusista palvelujen tuottamisen tavoista, joita kunta- ja palvelurakennehankkeella tuodaan nyt Suomeen. Kansainvälisistä kokemuksista vaietaan ilmeisesti siksi, että ne eivät tue julkisten palvelujen kilpailuttamista ja yksityistämistä. Esimerkiksi Yhdysvaltojen ensisijassa yksityisiin palveluihin ja vakuutuksiin perustuvat koulu-, sosiaali- ja terveydenhuoltojärjestelmät ovat tulleet paljon kalliimmiksi kuin pääosin julkisiin palveluihin perustuva pohjoismainen malli.

 

Hyvinvointimallin perusteet ovat vaakalaudalla

Kun valtioneuvosto käynnisti kunta- ja palvelurakennehankkeen, sitä perusteltiin julkisuudessa ennen muuta pienten kuntien yhdistämisen tarpeella. Valmistelujen edetessä se on painottunut yhä enemmän kunnallisten palvelujen kilpailuttamis- ja yksityistämishankkeeksi.

Kuntaministeri Hannes Manninen on useaan otteeseen korostanut, että kuntien määrää paljon tärkeämpää on se, millaisilla järjestämisvastuualueilla ja tuotantotavoilla peruspalvelut tulevaisuudessa hoidetaan. Mannisen mielestä erityistä huomiota on kiinnitettävä tuottamistapojen monipuolistamiseen tilaaja-tuottaja –mallin ja yksityisten palvelumarkkinoiden laajentamisen avulla.

Samaa on korostanut pääministeri Matti Vanhanen. Hän viittasi esimerkiksi pääkaupunkiseudun alueseminaarissa siihen, että 30 suurimman kunnan menot ovat suuremmat kuin 400 pienimmän kunnan menot yhteensä. Siksi kustannusten hillitsemisen ja palvelurakenteiden uudistamisen kannalta kuntien määrää tärkeämpää on palvelujen tuottamistapojen muuttaminen muun muassa kilpailuttamalla ja laajentamalla palvelumarkkinoita.

Tilaaja-tuottaja –mallin lähtökohtana on uusi julkishallinnon ajattelu- ja toimintamalli — New Public Management. Se tarkoittaa käytännössä julkisten palvelujen kaupallistamista ja yksityisten palvelumarkkinoiden osuuden laajentamista perusoikeusajattelun ja julkisten palvelujen kustannuksella. Kuten Jari Heinonen artikkelissaan tässä pamfletissa osoittaa, kyse on koko suomalaisen ja pohjoismaisen hyvinvointimallin perusteiden muuttamisesta. Päämääränä on rajoittaa kuntien rooli lopulta vain palvelujen tilaajaksi, joka ohjaa asukkailta kerätyt verovarat yksityiseen voittoa tavoittelevaan palvelutuotantoon.

Asukkaiden kannalta ei ole samantekevää, kuka palvelut tuottaa. Kyse on siitä, onko hänellä kansalaisena oikeus saada tarvitsemaansa koulutusta, hoitoa ja huolenpitoa — vai onko hän asiakkaana markkinoilla, joissa raha ratkaisee sen, ketä ja miten palvellaan. Markkinaehtoisesti tuotettu palvelu voi olla ahtaan liiketaloudellisesti ja lyhyellä aikavälillä yksityisen yrityksen näkökulmasta tehokasta, mutta palveluja tarvitsevien ihmisten arjen tasolla se on usein tehotonta, syrjivää ja kallista eikä ota huomioon elämäntilanteiden kokonaisuutta ja koko palveluketjua. Olli Salinin, Esa Tulkin ja Heikki Takkisen artikkeleissa on tästä monia ja osin suorastaan karmeita esimerkkejä.

Ostopalvelut ja kilpailuttaminen tulevat kunnille useimmiten omaa tuotantoa kalliimmaksi. Esimerkiksi terveyspalvelut kokonaan yksityistäneen Karjaan sosiaali- ja terveystoimen nettokustannukset ovat 15 – 20 prosenttia suuremmat kuin muissa vastaavankokoisissa kunnissa. Kuntien terveyspalveluja ulkoistamisiin erikoistuneen MedOne-yhtiöiden pääomistajien nousu verotilastoissa Suomen suurituloisimpien kärkeen kertoo puolestaan siitä, ketkä hyötyvät ulkoistamisesta. Tämän bisneksen kannattavuutta kuvaa myös CapManin ja Sponsor Capitalin kaltaisten pääomasijoittajien hankkiutuminen kunnille terveyspalveluja myyvien MedOne ja Suomen Terveystalo -yhtiöiden osakkaaksi.
Markkinakunta on huono isäntä

Yksityisestä liike-elämästä omaksuttujen ajattelu- ja toimintamallien soveltaminen kuntien palveluihin on johtanut moniin ongelmiin. Pyrkimys irtaantua lakiin perustuvasta palvelujen ohjaamisesta ja korvata se liiketaloudellisilla mittareilla on merkinnyt etenkin heikommassa asemassa olevien ihmisten taloudellisten, sosiaalisten ja sivistyksellisten perusoikeuksien polkemista. Sosiaalinen ja alueellinen eriarvoisuus palveluissa on alkanut uudelleen jyrkentyä.

Toisaalta markkinaehtoisuus on johtanut kuntien sisällä hyvinvointitavoitteiden kanssa ristiriidassa oleviin käytäntöihin kun esimerkiksi ns. sisäisillä vuokrilla kasvatetaan kiinteistöomaisuuden markkina-arvoa ja kiinteistöpuolen johtajien tulospalkkioita päiväkotien, koulujen, terveyskeskusten ja muiden peruspalvelujen kustannuksella.

Yksityisen liiketoiminnan käyttämien tuottavuuden ja kustannustehokkuuden mittareiden sijasta julkisten palvelujen tuloksellisuutta pitäisikin arvioida palvelujen vaikuttavuudella, kuten Olli Savela artikkelissaan esittää. Kaikkea ei voida mitata rahassa, kun on kyse ihmisten hyvinvoinnista. Eivätkä kunnat voi suunnata palvelujaan yksityisten yritysten tavoin maksukykyisen kysynnän mukaan — ainakaan, jos ne vastaavat velvollisuudestaan taata jokaiselle asukkaalle kuuluvat peruspalvelut.

Kaupallista palvelutuotantoa ohjaa viime kädessä pyrkimys saada mahdollisimman suuri voitto sijoitetulle pääomalle. Tästä seuraa aivan erilainen logiikka kuin julkisissa palveluissa, joiden lähtökohtana on — tai ainakin pitäisi olla — vastuu jokaisen ihmisen hyvinvoinnista ja pyrkimys sen lisäämiseen. Julkisen palvelun luonteeseen kuuluu, että vastuuta kannetaan pitkällä tähtäyksellä (esimerkiksi neuvolat ja peruskoulut), kokonaisvaltaisesti (esimerkiksi liikenneratkaisujen tekeminen ottaen huomioon myös terveys- ja ympäristövaikutukset), tarjoamalla myös maksuttomia palveluja (kuten kirjastot) ja jopa pyrkien supistamaan palvelujen kysyntää (muun muassa ehkäisevä sosiaalityö ja sairauksien ennaltaehkäisy).

Tuottavuudesta puhuttaessa sivuutetaan usein myös se, että hyvinvointipalvelujen tuottavuuden tärkein tekijä on henkilöstö. Kuntien opetus-, sosiaali- ja terveystoimen menoista noin kaksi kolmasosaa on henkilöstökuluja. Kyse on naisvaltaisista ja pääosin matalapalkkaisista aloista. Kaija Kiesslingin artikkeli kertoo siitä, miten kunnan töissä leipä uhkaa edelleen kaventua eikä sen pituuskaan ole kirkossa kuulutettu. Sekä palvelujen tarvitsijat että henkilöstö voivat huonosti, kun henkilökuntaa on liian vähän, työntekijät laitetaan kilpailemaan toistensa kanssa ja moni joutuu tekemään vastoin tahtoaan pätkätöitä. Tilannetta pahentaa entisestään hallituksen käynnistämä tuottavuusohjelma, jolla pyritään vähentämään julkiselta sektorilta vielä joka viides työpaikka. Kunta- ja palvelurakennehankkeesta on vaarassa muodostua väline henkilöstön vähentämistavoitteen toteuttamisessa.

Sekä palvelujen laadun että henkilöstön työhyvinvoinnin parantaminen edellyttävät tämän huonon kehän murtamista. Yksipuoliset kustannustehokkuuden vaatimukset ja yhä useampien toimintojen kilpailuttaminen heikentävät myös kunnan mahdollisuuksia kantaa vastuutaan muun muassa nuorten, pitkäaikaistyöttömien, vaikeasti työllistyvien ja maahanmuuttajien työllisyyden parantamisesta.

 

Tulonjako uusiksi — rahaa julkisiin palveluihin

Suurin osa kunnista on ajettu taloudelliseen ahdinkoon, kun valtiovalta on leikannut kuntien rahoitusta ja samaan aikaan lisännyt niiden tehtäviä. Kuntien velka asukasta kohti on kasvanut viidessä vuodessa lähes kaksinkertaiseksi, vaikka kunnissa on karsittu menoja kovalla kädellä. Velkaa on yhteensä jo noin 7,5 miljardia euroa, asukasta kohti yli 1 300 euroa. Helsingin kaltaiset voittoa tekevät kunnat ovat poikkeuksia, jotka vain vahvistavat säännön.

Olemmeko siis eläneet Suomessa yli varojemme? Onko kuntien menoja pakko karsia?

Teuvo Junka osoittaa omassa artikkelissaan, että kansantuote on kasvanut laman jälkeen lähes puolella, mutta kuntien ja koko julkisen sektorin osuutta siitä on supistettu. Kuntien rahapulan suurimpia syitä ovat kuntien saamien valtionosuuksien ja yhteisövero-osuuksien leikkaamiset. Kuntien sosiaali- ja terveydenhuollon toimintamenoista valtionosuudet kattoivat vuonna 1990 kaikkiaan 44,2 prosenttia, mutta vuonna 2005 enää 24,4 prosenttia. Vastaavasti opetus- ja kulttuuritoimessa valtionosuudet olivat pudonneet 52,4 prosentista 30,4 prosenttiin. Samaan aikaan kuntien osuus yhteisöverojen tuotosta on supistettu eduskunnan päätöksillä alle puoleen eli 44,8 prosentista 22,03 prosenttiin.

Kuntien talouden kiristäminen on kaventanut kunnallista itsehallintoa. Taloudellisesti vahvoissakin kunnissa jää kunnan omaan harkintaan enää noin kymmenesosa menoista, loput menevät suoraan lakisääteisten velvoitteiden hoitamiseen.

Työn tuottavuuden ja kansantuotteen kasvu osoittavat, että kuntien menojen karsimisessa ei ole kyse taloudellisesta ”välttämättömyydestä” vaan poliittisista valinnoista. Tämän pamfletin artikkeleissa kuvatut palvelujen ongelmat ja kehittämisen tarpeet korostavat tarvetta saada aikaan käänne kuntien rahoituksen kiristämisestä sen vahvistamiseen. Varsinkin, kun julkinen talous kokonaisuutena on ylijäämäinen.

Valtiovarainministeri Eero Heinäluoma on esittänyt kuntaveromallia, joka korvaisi ainakin pääosin nykyisen valtionosuusjärjestelmän ja jossa kunnat keräisivät itse suuremman osan tuloveroista. Olli Savela varoittaa artikkelissaan siitä, että vaikka kuntaveromalliin liittyisi kuntien välinen verotulojen tasaus ja kunnallisveron muuttaminen progressiiviseksi, se ei vielä mitenkään takaa kunnille niiden nykyisiä tuloja eikä estä verotuksen muuttumista epäoikeudenmukaisemmaksi.

Vaarana on, että verotulojen tasaus ja kunnallisveron progressio toteutetaan lievinä, jolloin kuntien ja kuntalaisten eriarvoisuus kasvaa. Samalla valtiovalta voi vetäytyä yhä enemmän rahoitusvastuusta. Kuntaveromallissa yritysten ja pääomanomistajien vastuu julkisten palvelujen rahoituksesta vähenisi entisestään. Vaikeus turvata kunnallisverolla riittävää rahoitus palveluille voimistaisi paineita erilaisten palvelumaksujen korottamiseen, mikä kohdistuu raskaimmin pienituloisiin. Professori Markus Jäntti pelkää, että Heinäluoman veromalli johtaa myös kuntien verokilpailuun, jonka seurauksena palveluja ajetaan alas ja tuloerot kasvavat.

Kuntien talouden ja rahoituspohjan vahvistamiseen tarvitaan toisenlaisia uudistuksia, joilla puututaan tulonjakoon niin valtion ja kuntien kuin työn ja pääoman välillä.

Pääomatulot ovat kasvaneet kymmenessä vuodessa kymmenkertaisiksi. Vuonna 2005 yhtiöt jakoivat omistajilleen osinkoja jo yli 17 miljardia euroa. Näistä tuloista ei makseta lainkaan kunnallisveroa. Kun pääomatulojen osuus koko kansantulosta on kasvanut, tarkoittaa se samalla sitä, että rikkaat osallistuvat entistä vähemmän julkisten palvelujen rahoittamiseen. Sekä tulonjaon oikeudenmukaisuuden että kuntien rahoituspohjan laajentamisen kannalta on perusteltua ryhtyä verottamaan pääomatuloja samalla tavalla kuin muitakin tuloja. Kuntien rahoituspohjaa on syytä vahvistaa lisäämällä kuntien osuutta yhteisöveron tuotosta tai säätämällä kunnille oikeus verottaa yhtiöiden voittoja. Suurten yhtiöiden rahoitusvastuuta voitaisiin lisätä myös keräämällä ympäristölupavelvollisilta yrityksiltä esimerkiksi niiden nettovarallisuuden perusteella määräytyvä ympäristömaksu ja porrastamalla yrityksiin kohdistuva ns. yleinen kiinteistövero siten, että isot firmat maksavat sitä enemmän kuin pienet.

Tulonjaon ja verotuksen oikeudenmukaisuus edellyttää kunnallisveron muuttamista valtion tuloveron tapaan progressiiviseksi eli tulojen mukaan asteittain kohoavaksi. Se voidaan toteuttaa esimerkiksi niin, että alle 10 000 euron vuositulot vapautetaan kokonaan kunnallisverosta ja sen yli menevistä tuloista peritään asteittain kohoava kunnallisvero. Tämä keventäisi kaikkien pienituloisten, myös työttömien ja eläkeläisten verotusta. Kukin kunta voisi itse päättää progressiivisesta veroasteikosta, mutta verotettavan tulon alin raja olisi syytä säätää samaksi koko maassa.

Yhtäläisten peruspalvelujen turvaamiseksi jokaiselle riippumatta hänen asuinpaikastaan tarvitaan valtionosuusjärjestelmä, jolla tuetaan niitä kuntia, joiden veropohja on kapea. Samalla valtionosuusjärjestelmä liittyy lainsäätäjän vastuuseen turvata riittävä rahoitus tehtäviin, jotka se on asettanut kunnille. Tällainen tasausjärjestelmä on tarpeen myös kuntien välisen verokilpailun ehkäisemiseksi. Hallitusohjelman tyhjiksi jääneet lupaukset peruspalvelubudjetista pitääkin muuttaa teoiksi lopettamalla kuntien valtionosuuksien indeksitarkistusten leikkaaminen ja palauttamalla valtionosuudet asteittain 1990-luvun alun tasolle. Erikoissairaanhoidon rahoituksen vastuu on syytä siirtää kokonaan valtiolle.

 

Asukkaiden ja työntekijöiden perusoikeuksia on vahvistettava

Kuntien taloutta ja itsehallintoa vahvistavien rahoitusuudistusten ohella on tietysti tärkeää, että kunnissa laitetaan menot tärkeysjärjestykseen asukkaiden tarpeiden mukaan. Se tarkoittaa peruspalvelujen asettamista etusijalle. Kuntien liikelaitosten toimintaa on kehitettävä asukkaiden tarpeiden eikä kaupallisen voitontavoittelun lähtökohdista.

Esimerkiksi energia- ja vesihuolto sekä suurten kaupunkien joukkoliikenne tulee järjestää kuntien omana toimintana. Näin kunnat voivat kantaa vastuuta muun muassa ilmastomuutoksen torjumisesta ja yhdistää siihen sosiaaliset tavoitteet työllisyydestä ja oikeudenmukaisesta tulonjaosta. Maija Hakasen ja Olli Salinin artikkeleissa kerrotut esimerkit osoittavat, että säilyttämällä energialaitokset kunnallisina liikelaitoksina voidaan niiden tuotoilla helpottaa myös muiden palvelujen rahoitusta.

Joissain kuntajohtajien lausunnoissa esitetyn kuntalaisten subjektiivisten oikeuksien kaventamisen sijasta on päinvastoin syytä vahvistaa perusoikeuksien toteuttamisen takeita. Esimerkiksi peruspalvelujen maksullisuuden laajentaminen ja maksujen korottaminen on ristiriidassa sen kanssa, että julkinen valta on velvollinen turvaamaan jokaiselle hänen varallisuudestaan riippumatta tietyt perusoikeudet.

Universalistinen eli kaikille kuuluva perusturva on hyvinvointiyhteiskunnan peruslähtökohtia. Sitä ei voi jättää vain kuntien vastuulle. Riittävän perusturvan takaaminen edellyttää vähimmäistoimeentulon turvan erilaisten muotojen — toimeentulotuen perusosan, työttömyysturvan peruspäivärahan ja työmarkkinatuen, opintorahan, pienten eläkkeiden ja sairauspäivärahojen — tason nostamista ja niiden yhdistämistä ”samalta luukulta” Kelasta maksattavaksi perusturvaksi.

Perusoikeuksien toteutumista vahvistaisi myös hoitotakuun kaltaisten normien säätäminen sosiaalipalveluihin, jotta kukaan ei jää ilman tai joudu odottamaan kohtuuttoman pitkään tarvitsemaansa tukea, hoivaa ja huolenpitoa. Lisäksi on uusia tarpeita, kuten laajakaistayhteydet ja langattomat internetverkkoyhteydet.

Kuntien vastuulla olevien hyvinvointipalvelujen saatavuuden ja laadun parantaminen edellyttää osaavan henkilöstön riittävää määrää. Nyt henkilöstömitoitukset on kiristetty äärimmilleen, mikä on johtanut työssä uupumiseen ja lisääntyneisiin sairauspoissaoloihin. Kuntien vakinaisen henkilöstön lisääminen ja sen työehtojen parantaminen on erityisen tärkeää naisten aseman ja työllisyyden kannalta. Julkiset palvelut ovat sekä edellytys naisten laajalle työelämään osallistumiselle että suurin naisten työllistäjä.

Kuntien pitää olla edelläkävijöitä työelämässä esimerkiksi palkkaamalla pysyviin tehtäviin työntekijöitä vain vakinaisiin työsuhteisiin, toteuttamalla työnantajien yleistä tupo-linjaa parempia ja oikeudenmukaisempia palkkaratkaisuja, luopumalla työntekijöiden kilpailuttamisesta ja parantamalla palvelussuhdeturvaa, panostamalla työntekijöiden koulutusmahdollisuuksiin sekä lisäämällä työntekijöiden ja työyhteisöjen mahdollisuuksia kehittää omaa työtään ja vaikuttaa asioihin.

Työn tuottavuuden kasvu yhdessä kuntien rahoituksen vahvistamisen kanssa luo edellytyksiä kunnille toimia edelläkävijänä myös työajan lyhentämisessä ansiotasoa alentamatta. Se olisi omiaan vähentämään työssä uupumista ja helpottamaan työn, perheen ja vapaa-ajan harrastusten yhdistämistä.

 

Osallistuvaan demokratiaan ja asukkaiden itsehallintoon

Professori Kaarlo Tuori varoittaa sisäministeriölle kunta- ja palvelurakennehankkeesta antamassaan lausunnossa siitä, että ”kuntakoon kasvattaminen lisää kunnallisen päätöksenteon etäisyyttä kuntalaisista. Sen voidaan arvioida vähentävän kuntalaisten vaikutusmahdollisuuksia ja samalla heikentävän kunnallista demokratiaa, ellei siihen liitetä uusia vaikutusmahdollisuuksia tarkoittavia institutionaalisia ja menettelyllisiä ratkaisuja”.

Tähänastisessa keskustelussa on kiinnitetty yllättävän vähän huomiota siihen, että kaikki esitetyt kunta- ja palvelurakenteiden muutosmallit vähentävät asukkaiden ja heidän vaaleilla valitsemiensa edustajien vaikutusmahdollisuuksia, kuten Arto Viitaniemi artikkelissaan osoittaa. Riitta Tynjän kuvaus hankkeen käsittelystä kuntatasolla kertoo puolestaan siitä, että kuntalaisia ei ole edes haluttu kuulla, koska sen pelätään vaikeuttavan ylhäällä, pienessä piirissä sovitun linjan toteuttamista.

Hallituksen kunta- ja palvelurakennehankkeen toimeenpanosta valmistelemalla puitelailla ei ole kansalaisten, kunnanvaltuustojen ja kunta-alan henkilöstön osallistumiseen perustuvaa demokraattista oikeutusta.

Puitelain lähtökohtana on kuntien sopeuttaminen juuri niihin kehityspiirteisiin, jotka ovat nykyisten ongelmien keskeisiä syitä.

Palvelujen ja kuntien keskittäminen entistä suuremmiksi yksiköiksi ei tuo mitään ratkaisua ennen muuta valtionosuuksien leikkaamisesta, pääomatulojen kunnallisesta verovapaudesta ja joukkotyöttömyydestä aiheutuvaan kuntien rahoitusvajeeseen. Palvelujen kilpailuttaminen, lähipalvelujen karsiminen ja henkilöstömenojen kustannuksella tapahtuva tuottavuuden tehostaminen vain pahentaa työttömyyttä, syrjäytymistä ja niistä kunnille aiheutuvia kustannuksia.

Vaikka suurin osa kansalaisista haluaa peruspalvelujen kehittämistä nimenomaan lähipalveluina ja oman kunnan toimesta, ajaa hallitus palvelujen kilpailuttamisen laajentamista ja peruspalvelujen merkittävän osan siirtämistä peruspalvelupiireille, jotka muodostettaisiin useista, jopa kymmenistä kunnista. Ainakin osalle puitelain valmistelijoista peruspalvelupiirit ovat selvästi vain välivaihe kehityksessä, jonka lopullisena päämääränä on lopettaa suurin osa kunnista ja muodostaa Suomeen vain 80 – 100 kuntaa. Tällainen kunta- ja palvelurakenteiden raju keskittäminen uhkaa voimistaa niin reuna-alueiden syrjäytymistä kuin kasvukeskusten ongelmia.

Peruskysymys uudenlaisen hyvinvointikunnan luomisessa on asukkaiden, kansalaisyhteiskunnan tarpeiden ja arvojen tuominen päätöksenteon lähtökohdaksi.

Päätösvallan keskittämisen sijasta tarvitaan osallistuvaa demokratiaa ja uusia lähidemokratian muotoja. Suurkunnissa kunnallispolitiikasta tulee yhä enemmän ammattimaista toimintaa, hallinnoimista ja vaaleista yhä kaupallisempia mediatapahtumia.

Uudenlaisen suhteen luominen asukkaiden ja päätöksenteon välille edellyttää myös uudenlaisia rakenteita. Tarvitaan kunnallisen aloiteoikeuden kehittämistä toimivaksi alhaalta ylöspäin kasvavan demokratian välineeksi. Pienen piirin vallankäytön ja ylhäältä saneltujen kehysbudjettien sijasta tarvitaan osallistuvaa budjetoimista, jossa tietty osa kunkin alueen määrärahoista päätetään paikallisesti asuinalueilla. Isoissa kunnissa voidaan valita vaaleilla kunnanosavaltuustot, joille annetaan myös todellista päätösvaltaa ja resursseja oman alueensa asioissa. Kuntien vuokrataloissa voidaan kehittää asukkaiden itsehallintoa esimerkiksi niin, että asukkaat voivat valita kiinteistöyhtiön hallituksen tai ainakin sen jäsenten enemmistön.

Kuntien yhteistyötä tarvitaan ja on jo olemassa monissa asioissa, kuten erikoissairaanhoidon, liikenteen, ammattikorkeakoulujen, maankäytön suunnittelun ja ympäristönsuojelun aloilla. Tämän yhteistyön tarve ei kuitenkaan anna aihetta muodostaa suurkuntia, joissa lähipalvelut ja asukkaiden vaikutusmahdollisuudet heikentyvät entisestään. Sen sijaan on tarpeen yhdistää nykyinen, erittäin sekava ja hajanainen seutu-, maakunta- ja lääninhallinto yhdeksi maakuntahallinnoksi, jossa ylintä päätösvaltaa käyttämään valitaan kunnallisvaalien yhteydessä maakuntavaltuustot. Se ei tarkoita ”taas yhden hallinnon lisäportaan muodostamista” vaan jo olemassa olevien, mutta nykyisin ilman suoraa poliittista ohjausta ja vastuuta toimivien ylikunnallisten yhtymien, piirien ja liittojen saattamisesta kansalaisten vaaleilla valitsemien elinten alaisuuteen.

Kaiken kaikkiaan on lisättävä kuntalaisten oikeutta ja mahdollisuutta ohjata ja kontrolloida poliitikkoja, virkamiehiä ja myös taloudellista päätöksentekoa. Pelkkä edustuksellinen demokratia ei riitä tähän, niin tärkeitä kuin vaalit ovatkin. Esimerkiksi kuntaliitoksista, jos niitä harkitaan, pitää järjestää kunnallinen kansanäänestys.

Luomalla uudenlainen poliitikkojen, johtavien virkamiesten ja yritysten tilivelvollisuus kansalaisille tuodaan ihmisten arjen tarpeet vahvemmin politiikkaan. Näin syntyy keskustelua ja tavoitteenasettelua, joka ei ole vain ylhäältä tulevaa markkinapuhetta vaan aitoa keskustelua ja vaihtoehtojen arvioimista. Kuntalaisten kannalta on ensiarvoista, että he ovat mukana suunnittelemassa palveluja ja vaikuttamassa niiden kehittämiseen. Kun suunnittelu ja päätöksenteko tapahtuvat entistä enemmän siellä, missä niiden seurauksetkin tuntuvat, kasvavat hyvän elämän mahdollisuudet. Samalla on kyse myös kuntaidentiteetistä, joka ei ole vain tunnesiteitä vaan perustuu toimiviin palveluihin ja tietoisuuteen siitä, kenelle kuuluu vastuu niistä.

EU ja WTO uhkaavat

Hallituksen ajama kunta- ja palvelurakennehanke asettaa uhanalaiseksi monet työväenliikkeen, asukkaiden ja kunta-alan ammattilaisten vuosikymmenten työn ja taistelun keskeiset saavutukset. Hanke ei ole noussut asukkaiden tarpeista eikä avoimen demokraattisen valmistelun tuloksena. Se toteuttaa Euroopan unionin uusliberalistista politiikkaa, joka tähtää julkisten palvelujen kaupallistamiseen, yhtenäisten palvelukaupan markkinoiden luomiseen, työntekijöiden sopimusturvan heikentämiseen ja suuryhtiöiden vallan voimistamiseen.

Uusliberalismi sai tuomion, kun EU:lle esitetty perustuslaki hylättiin Ranskan ja Hollannin kansanäänestyksissä. Euroeliitti pyrkii kuitenkin jatkamaan perustuslain linjan toteuttamista muun muassa EU:n Lissabonin strategialla, palveludirektiivillä ja komission kauppapoliittista toimivaltaa lisäämällä. Vielä laajemmissa puitteissa samaan tähtää Maailman kauppajärjestön palvelujen vapaakauppaa koskeva GATS-sopimus. Näiden hankkeiden taustalla vaikuttavat suurten kansainvälisten palvelualan yritysten intressit, niiden pyrkimys laajentaa markkinoitaan ja alistaa julkiset palvelut kapitalistiselle voitontavoittelulle.

Palveludirektiivi uhkaa edelleen julkisia palveluja ja työehtosopimusjärjestelmää, vaikka ay-liikkeen, kansalaisjärjestöjen, radikaalin vasemmiston ja vihreiden vastustus on pakottanut tekemään eräitä korjauksia EU:n komission alkuperäiseen esitykseen. Rajanveto sen suhteen, mitä julkisia palveluja direktiivi koskee, riippuu ratkaisevalla tavalla myös kuntien päätöksistä. Kilpailuttamalla järjestettäviin palveluihin tullaan soveltamaan palveludirektiiviä. Tällöin kuntien oma tuotanto joutuu kilpailemaan sellaisten firmojen kanssa, jotka voivat käyttää hyväkseen jonkin toisen EU-maan Suomea vähäisempää yritysverotusta, pienempiä työnantajamaksuja ja tilapäisesti lähetettävien työntekijöiden heikompia työehtoja.

Uusliberalismia vastaan on noussut ammattiyhdistysliikkeen, kansalaisliikkeiden ja monien poliittisten voimien laajaa vastarintaa. Se on näkynyt ammattiyhdistysväen lakkoina ja mielenosoituksina työpaikkojen ja julkisten palvelujen puolesta — irtisanomisia ja yksityistämistä vastaan. Sosiaalifoorumit ovat koonneet uusliberalismin vastustajia niin alueellisesti, eri maanosissa kuin maailmanlaajuisesti kehittämään vaihtoehtoja. Monissa maissa uusliberalismin aalto on murtunut ja virta kääntynyt vaaleissa vasemmalle. Uusista tuulista kertoo sekin, että sadat kunnat Euroopassa ovat julistautuneet GATS-vapaiksi alueiksi ja asettuneet vastustamaan EU:n palveludirektiiviä.

Meillä Suomessa eduskunnasta ja useimmista kunnista puuttuu selkeä uusliberalismin vastainen oppositio, radikaali vasemmistolainen ja punavihreä vaihtoehto. Kaikki keskeiset eduskuntapuolueet — niin hallituksessa nyt istuvat keskusta, SDP ja RKP kuin sinne takaisin pyrkivät kokoomus, vihreät ja Vasemmistoliitto — ovat mukana kunta- ja palvelurakennehankkeen johtoryhmässä ajamassa linjaa, jossa uusliberalistinen markkina-ajattelu ja yksityisten palvelumarkkinoiden laajentaminen syrjäyttävät perinteisen pohjoismaisen hyvinvointiyhteiskunnan tavoitteet.

 

Yhteistoimintaan demokraattisen hyvinvointikunnan puolesta

Kunnalliset palvelut ja itsehallinto ovat työväenliikkeen ja kansalaistoiminnan tuloksena kehittyneen suomalaisen hyvinvointimallin perustekijöitä. Punainen julistus ja suurlakko olivat sata vuotta sitten aloite, jolla työväenliike ajoi läpi yleisen ja yhtäläisen äänioikeuden ja avasi tietä monille muille uudistuksille. Uusliberalistisen EU:n perustuslain torjuminen kansanäänestyksissä oli puolestaan tämän ajan esimerkki siitä, että kansalaiset voivat yhteisvoimin murtaa valtaeliitin politiikan vaihtoehdottomuuden ja avata mahdollisuuksia toisenlaiselle kehitykselle.

Tämä Kuntapamfletti on syytös kunta- ja palvelurakennehankkeen epädemokraattista valmistelua ja epäsosiaalisia, uusliberalistisia tavoitteita vastaan. Tämä on vastalause markkinakunnalle, jossa ihmisten perusoikeudet alistetaan kauppatavaraksi. Mutta samalla nämä 12 puheenvuoroa on kirjoitettu haastamaan keskusteluun vaihtoehdoista ja muutoksen mahdollisuuksista. Ennen muuta tämä pamfletti on tehty aloitteeksi yhteistoimintaan demokraattisen hyvinvointikunnan puolesta.

Suurin osa suomalaisista kannattaa julkisten palvelujen kehittämistä ja vastustaa niiden yksityistämistä. Kuntien työntekijät haluavat kehittää omaa työtään ja sen edellytyksiä, kehittää kuntien palveluja. On paljon kansalaisjärjestöjä, jotka toimivat aktiivisesti ja asiantuntevasti julkisiin palveluihin perustuvan hyvinvointimallin puolesta. Sen puolesta puhuvat monet tutkijat ja asiantuntijat. Kunnallisten palvelujen ja itsehallinnon kannalla on suurin osan eri puolueiden kannattajista ja kunnallisista luottamushenkilöistä.

Jos nämä erilaiset ihmiset, järjestöt ja liikkeet yhdistävät voimansa, tietonsa ja aktiivisuutensa, ne voivat antaa uuden suunnan kuntien palvelujen ja hallinnon uudistamiselle. Tässä tarvitaan sosiaalifoorumeita, pro kuntapalvelut –verkostoja, asukasliikkeiden ja ay-liikkeen yhteistyötä niin paikallisesti, valtakunnallisesti kuin kansainvälisesti. Se on asukkaiden ja työntekijöiden vaatimusten tekemistä näkyviksi ja kasvattamista joukkoliikkeeksi. Ja tarvitaan myös kunnanvaltuutettuja ja kansanedustajia, jotka tuovat asukkaiden ja työntekijöiden tarpeet ja vaatimukset poliittisen päätöksenteon keskiöön.

Markkinakunnalle on vaihtoehto. Se on demokraattinen hyvinvointikunta.

 

Lähteitä

Iain Bruce (ed.): The Porto Alegre Alternative. Direct Democracy in Action. Pluto Press. London 2004

Bo-Erik Ekström: Pelastakaa Helsinki. Globalisaatiostrategia kuntataloudelle. EVA-raportti, 2004

Eveliina Forssell: Kansalaisliike kunnallisen päätöksenteon areenoilla. tapaustutkimus Pro kuntapalvelut –liikkeen toiminnasta Helsingissä. Pro gradu –tutkielma. Helsingin yliopisto 2005

Euroopan unionin vaikutukset kuntien hyvinvointipalveluihin. Kuntaliitto. Helsinki 2005

Jari Heinonen: Tampereen uusi toimintamalli — ”New public management” –ajattelua. Talentia 4/05

Risto Heiskala ja Eeva Luhtakallio (toim): Uusi jako. Miten Suomesta tuli kilpailukyky-yhteiskunta. Gaudeamus Kirja, Tampere 2006

Heikki Helin: Kuntien kassoista puuttuu ennätysmäärä kuntien rahaa. Kuntalehti 9/2005

Teuvo Junka: Valtio kiusaa kuntia. SKP:n kunnallisseminaari, Turku 10.9.2005

Markus Jäntti: ”Julkisen sektorin rahapula on myytti”. Toim. Aleksi Vienonen, Motiivi 5/2005

Kunnallinen kehittämissäätiö: Kansalaismielipide ja kunnat. Ilmapuntari 2005. Polemia-sarjan julkaisu 60. Vammala 2005

Kunta- ja palvelurakenneuudistushanke. Aluevaiheen materiaalit. Sisäministeriö 2005.

Kuntien ja alueiden lausunnot kunta- ja palvelurakennehankkeesta, www.intermin.fi/kuntajapalvelurakennehanke

KuntaSuomi 2004 –tutkimusohjelma. www.kunnat.net

Hannes Manninen: Palveluiden tuottamistavat ja sopivat järjestämisalueet uudistuksen keskiöön. 25.10.2005 Mikkeli. www.intermin.fi/kuntajapalvelurakennehanke

Tuomo Martikainen ja Heikki Helin: Kuntatyypit ja talouskehitys. Helsingin kaupungin tietokeskus, tutkimuksia 6/2005

Heikki Patomäki: Yliopisto oyj. Tulosjohtamisen ongelmat – ja vaihtoehto. Gaudeamus. Helsinki 2005

Pörssiyhtiöiden osingot räjähtivät 2005. Tiedonantaja 7/17.2.2005

Ilkka Ruostetsaari: Toimenkuva katoamassa vai valoa ikkunassa. Paikallisen poliittisen järjestötoiminnan tila Suomessa. Oikeusministeriön julkaisu 10/2005

Pekka Sauri: Suomen demokratisoiminen. Kunnallisalan kehittämissäätiö, Polemia-sarjan julkaisu 51, Vammala 2003

Suomen kommunistisen puolue: Toimintaan demokraattisen hyvinvointikunnan puolesta. SKP:n kunnallisohjelma. Teoksessa SKP:n edustajakokous 2004. Marxilainen foorumi –julkaisusarja 31, Helsinki 2004. www.skp.fi/ohjelmat/kunnallisohjelma.html

SKP:n keskuskomitea 5.2.2005: Kuntahanke uhkaa lähipalveluja ja demokratiaa. www.skp.fi/ajankohtaista

SKP:n ja asukaslistan ryhmän puheenvuoroja ja ehdotuksia Helsingin kaupunginvaltuustossa. www.skp.fi/asukaslista

Kaarlo Tuori: Oikeudellinen asiantuntijaselvitys sisäministeriölle kunta- ja palvelurakennehankkeen malleista, Lopella 16.10.2005

Matti Vanhanen: Kunta- ja palvelurakenneuudistus. Pääkaupunkiseudun alueseminaari 1.11.2005