Vaihtoehtoja EU:n talouskuriin alistumiselle

7.5.2019

Euroopan unionin integraation lähtökohtana on talous ja vapaakauppa, talousyhteisö, sisämarkkinat, talous- ja rahaliitto. Tiiviimpi talousintegraatio on edellyttänyt unionin toiminnan laajentamista muillekin aloille. Integraatio on tapahtunut talouden ehdoilla, tarkoittaa suurten yhtiöiden, suurten pankkien ja suurten jäsenvaltioiden hallitusten ehdoilla. Toisaalta unionin toimivallan kasvaessa on siihen kohdistunut muitakin poliittisia vaatimuksia ja myös EU:n johdossa on nähty unionin tarvitsevan jonkinlaista hyväksyntää kansalaisilta. Tämä näkyy unionin sopimusten monikerroksisuudessa ja osin keskenään ristiriitaisissa tavoitteissa.

Se miten EU:n sopimuksia kirjoitetaan, tulkitaan ja toteutetaan, on aina ollut poliittinen kysymys. Tätä kamppailua käydään EU-vaaleissa valittavassa europarlamentissa. Mutta ratkaisevat kamppailut käydään sittenkin muualla: tuhansien lobbareiden ajaessa toimeksiantajiensa etuja komission valmisteluihin, ministerineuvostossa ja jäsenmaiden muodostaessa kantojaan. Esimerkiksi nyt on EU-vaalien ohella syytä pyrkiä vaikuttamaan siihen, millaisia linjauksia hallitusneuvotteluissa kirjataan. Ja siihen, mitä kantoja eduskunnan suuri valiokunta ottaa antaessaan mandaatin ministereille EU-asioissa.

 

EU tienhaarassa

EU on murroksessa. Eurokriisin turbulenssi on hiljentynyt, mutta Brexit, Saksan taantuma, Italian jättivelat ja talouden epävakaisuus näkyvät yleisenä epävarmuutena. Monien maiden sisäpoliittiset ongelmat heijastuvat unioniin. Suhteet muihin isoihin toimijoihin ovat ristiriitaiset, tämä koskee niin Yhdysvaltoja, Kiinaa kuin Venäjää. Lähi-idän ja Afrikan ongelmat voivat kärjistyessään johtaa arvaamattomiin seurauksiin… Ja samaan aikaan pitäisi löytää ratkaisuja ilmastopolitiikassa, työttömyyteen, euroalueen talouksien eriytymiseen, kansalaisten ja päätöksenteon väliseen kuiluun, pakolaispolitiikkaan ja moniin muihin ongelmiin.

Osa euroeliitistä haluaa jatkaa talouskuria ja leikkauspolitiikkaa, joka edellyttää kovenevaa autoritaarista hallintoa. Ranskan mielenosoitukset kertovat siitä, millaisia vaikeuksia tähän liittyy. Toiset puhuvat eriytyvästä unionista, jossa edetään integraatiossa eri tahtia. Mutta Kreikan ja nyt Brexitin kokemus osoittaa, miten vaikea EU-johtajien on sallia erilaisia ehtoja, sen pelätään rohkaisevan muutosvaatimuksia muissakin maissa. Lähivuosien kehitys EU:ssa on ehkä yhdistelmä näistä tendensseistä.

 

Euro-exit

EU:n suurin ”valuvika” on talous- ja rahaliitto. Se ei ota huomioon jäsenmaiden talouksien erilaisuutta ja eritahtisuutta. Vielä vähemmän se vastaa sosiaalisen Euroopan ideaaleja – pikemminkin se on jo lähtökohdiltaan tarkoitettu sitomaan jäsenvaltiot sääntöihin, joilla sivuutetaan sosiaaliset tarpeet.

Suomen liittymisen euroon ovat nyttemmin todenneet virheeksi myös monet eturivin taloustieteilijät, kuten Nobel-palkittu Paul Krugman ja Sixten Korkman, entinen EVAn, Etlan ja Ecofinin johtaja.

En väitä, että vaihtoehto voidaan toteuttaa noin vain. Mutta siitä on aika ryhtyä keskustelemaan. Jos emme aseta kyseenalaiseksi EU:n talouskuria, se kaventaa vähiin myös Suomen talous- ja sisäpolitiikan vaihtoehdot ja muutoksen mahdollisuudet.

Jotta talous- ja rahaliitosta voidaan irtaantua hallitusti ja sosiaalisesti oikeudenmukaisella tavalla, tarvitaan exit-mekanismi (jota ei nykyisin EMU-sopimuksessa ole). Lisäksi tarvitaan pankkien ja pääomaliikkeiden valvontaa, sopimus tulliliitosta EU:n kanssa, sopimus mahdollisesta valuuttayhteistyöstä pohjoismaiden kanssa ja Suomen talouspolitiikalle uusi suunta, jossa vahvistetaan kansantaloutta panostamalla uutta arvoa, työtä ja tuloja luoviin investointeihin, koulutukseen ja työntekijöihin.

Toinen Suomen kannalta vakava ”valuvika” on EU:n yhteinen turvallisuus- ja puolustuspolitiikka. Siinä on eurokriisin ja Brexitin varjossa otettu vähin äänin yhä pidemmälle meneviä askeleita kohti puolustusunionia.

Minusta on entistä selvempää, että Suomen sotilaallinen liittoutumattomuus edellyttää irtaantumista EU:n yhteisestä turvallisuus- ja puolustuspolitiikasta. Näin vähennetään paineita kasvattaa asemenoja ja mahdollistetaan Suomen itsenäinen ulkopolitiikka, mukaan lukien oma Venäjä-politiikka.

Suomen turvallisuutta ei lisätä sotilasliittoon kuulumisella vaan aktiivisella rauhanpolitiikalla ja tekemällä selväksi, että Suomen aluetta ei voi käyttää muille maille vihamielisiin tarkoituksiin. Euroopassa ja maailmassa myös tarvitaan sotilaallisesti liittoutumattomia maita, jotka voivat toimia puolueettomina rauhanvälittäjinä.

 

Demokratia ja kansalaisyhteiskunta

Kolmas iso haaste koskee demokratiaa. Sekä tiivistyvä EU että eriytyvä EU tarkoittavat käytännössä suurten jäsenvaltioiden hallitusten, komission ja EKP:n vallan kasvua. Erona on lähinnä mahdollisuus edetä eri tahtia prosessissa, jossa isot määräävät suunnan ja puitteet.

Kokemus EU:sta on minusta osoittanut sen, että ei ole reaalista perustaa eurooppalaiselle kansalaisyhteiskunnalle, joka voisi ohjata ja valvoa EU:n päätöksentekoa. Eri puolilla Eurooppaa on protesteja ja muutosliikkeitä, mutta niiden yhdistäminen eurooppalaiseksi liikkeeksi on helpommin sanottu kuin tehty.

Euroopan vasemmisto on pyrkinyt kokoamaan vastarintaa ja vaihtoehtoja Euroopan ay-liikkeen ja monien kansalaisjärjestöjen kanssa. Marseillessa ja Bilbaossa pidetyissä foorumeissa oli myös joitain sosialidemokraatteja ja vihreitä. Tällainen yhteistyö on tarpeen, mutta ratkaisevaa eurooppalaisenkin kehityksen kannalta näyttää minusta edelleen olevan sillä kamppailulla, jolla muutetaan jäsenvaltioiden politiikkaa.

Minusta voisimme Suomessa hakea uusia aloitteita myös pohjoismaisessa yhteistyössä. Islanti osoitti, että pienikin maa voi selviytyä finanssikriisistä ja laittaa pankkiireja kuriin. Voisivatko pohjoismaat muodostaa yhteisen talousalueen, joka perustuisi maiden itsenäisyyden ja kansalaisten perusoikeuksien kunnioittamiseen, hyvinvointivaltion tavoiteisiin ja talouden ekologiseen uudelleenrakentamiseen?

(Artikkeli Vaihtoehto EU:lle -verkkolehteen 6.5.2019)

© 2019 Yrjö Hakanen
webDesign: Mekanismi »