Tutkijat selvittivät Helsingin punavankileirien historian

Vuoden 1918 punavankileirit ja joukkohaudat olivat pitkään vaiettua historiaa. Vasta toisen maailmansodan jälkeen työväenjärjestöt saivat pystyttää hautapaikoille muistomerkit. Näihin päiviin asti on kuitenkin ollut epäselvää, miten monet ja ketkä joukkohaudoissa lepäävät.

Viime sunnuntaina julkaistiin Helsingin sotasurmista ja punavankileirien historiasta laaja tutkimus, jossa on selvitetty noin 1 600 Helsingin vankileireillä menehtyneen tai teloitetun punaisen nimet ja hautapaikat. Jarmo Niemisen vetämän tutkimushankkeen tulokset on koottu 526 sivun kirjaan. Se sisältää 16 tutkijan artikkeleiden lisäksi matrikkelit sotasurmista Helsingissä 1917–1918.

Tutkimushanke käynnistyi Yrjö Hakasen kaupunginvaltuustossa tekemien aloitteiden ja niihin liittyneiden useiden keskustelujen tuloksena. Hanke sai tukea kaupungin tietokeskukselta ja historiatoimikunnalta.

Suurin osa kuoli leireillä

Työväenvallankumouksen ja sisällissodan päätyttyä punaisten tappioon, perustivat valkoiset voittajat Helsinkiin ”vankileirien saariston”. Santahaminassa, Suomenlinnassa, Iso Mjölössä (Isosaaressa) ja Katajannokan vankileireillä oli enimmillään yhtäaikaa noin 13 000 punaista ja kaikkiaan leireille joutui 18 000 vankia.

Vallankumouksen ja Helsingin valtauksen aikana kuoli taisteluissa ja sotasurmissa noin 650 – 685 henkeä, heistä 63 oli kaupungin vallanneita saksalaisia sotilaita. Sodan jälkeen vankileireillä menetti henkensä paljon suurempi joukko, noin 1 600 punaista.

Vankileireillä menehtyneistä tai teloitetuista 1 318 haudattiin Santahaminan hiekkakentälle joukkohautaan. Malmille haudattiin 106 ja Isosaareen ainakin 9.  Lisäksi omaisille luovutettiin haudattavaksi 125 vainajaa. Todellinen uhrien luku on vielä suurempi, koska osa vangeista oli niin heikossa kunnossa, että menehtyi heti vapauduttuaan.

Useita vuosia kestäneessä tutkimuksessa käytettiin monia tapoja joukkohautojen vainajien määrän ja nimien selvittämiseen: armeijan maatutkat, ilmavoimien kuva-arkistot ja monien henkilörekisterien tietojen vertailu. Epäselväksi on jäänyt vain muutamia tapauksia.

– Ratkaiseva merkitys oli vankilapastori Johannes Kunilan 1918 – 1919 leireillä menehtyneistä kokoamalla luettelolla. Kunilan toiminta oli poikkeuksellista verrattuna muihin vankileireihin, kertoo Jarmo Nieminen. Kunilan listan löysi Työväenarkistosta vuonna 2004 Kalle Kuittinen tehdessään juttua Tiedonantajaan.

Taistelu Helsingistä

Tutkimushankkeen tulosten julkistaminen kokosi viime sunnuntaina yli 200 osanottajaa tapahtumaan, jonka työväenliikkeen arkistot, sivistysjärjestöt ja Santahamina-seura järjestivät yhteistyössä Maanpuolustuskorkeakoulun ja puolustusvoimien kanssa.

– Tämä kirja on tehty, jotta Santahaminan joukkohaudan historia ei unohdu. Emme voi muuttaa historiaa, mutta voimme toimia niin, että tämä ei toistu, totesi tutkimushankkeen julkistamistapahtumaan kaupungin tervehdyksen tuonut apulaiskaupunginjohtaja Ritva Viljanen. Hän kertoi kaupungin pyrkivän siihen, että tutkimuksessa kertyneet tietokannat saadaan vapaasti kaikkien käyttöön internetissä.

Tutkija Samu Nyström pohti aikalaisten arkisten kokemusten ja valokuvien valossa sitä, millaista oli elämä elintarvikepulan, maailmansodan uhkan, vallankumouksen ja sisällissodan taistelujen jaloissa. Sotatapahtumat kaatuivat kaikkien päälle, mutta siviiliuhrien määrä jäi pelättyä pienemmäksi.

Keväällä 1918 Helsingistä taisteltiin kuitenkin tosissaan, totesi toimittaja Kari Kuusela. Valkokaarti ei olisi pystynyt Helsinkiä valtaamaan. Sen tekivät Saksan armeijan joukot, joihin kuului 368 upseeria, 9 077 aliupseeria ja sotilasta sekä 3432 hevosta, yli 20 taistelu-alusta ja parikymmentä kuljetusalusta.

Lakimiesten lakaistut jäljet

Siitä, millaisissa kenttäoikeuksissa punaisia tuomittiin kevään 1918 aikana, ei ole löytynyt mitään paperia, kertoi professori Juhani Piilonen. Ei löydy myöskään mitään lakipykälää, johon tuomiot olisivat perustuneet.

– Kaikki langat vievät Mannerheimin nimittämään Helsingin käskynhaltijaan, kenraalimajuri Gösta Theslöfiin. Hänellä oli apunaan 115 juristia kahden hengen jaostoissa, poliisin etsiväosasto ja suojeluskuntien tiedusteluosasto.

Piilonen ei hyväksynyt professori Martti Häikiön tulkintaa, jonka mukaan tuomioiden jakaminen olisi perusteltavissa Venäjän vuoden 1909 sotatilalailla. Suomen eduskunta ei ollut lakia hyväksynyt eikä Suomi kuulunut enää Venäjään. Venäjän hallinnon mukaan taas sotatilaa ei enää ollut. Kolmanneksi Vaasan hovioikeuden juristit olivat torjuneet Mannerheimin ehdotuksen maan julistamisesta sotatilaan, koska sen voi tehdä vain eduskunta. Vasta kesäkuussa perustettiin valtiorikosoikeudet, jotka käsittelivät noin 12 000 tapausta.

Punainen Helsinki

Tutkimushankkeesta julkaistu kirja jakautuu viiteen osaan. Aluksi käsitellään Helsinkiä ensimmäisessä maailmasodassa, jota pelättiin mutta joka ei Helsinkiin ulottunut. Tässä osassa tarkastellaan myös Venäjän vallankumousta Helsingissä ja kunnallispolitiikkaa.

– Punaisen Helsingin kaupunginjohtaja Jussi Tuominen ansaitsisi kuvansa kaupungintalolle muiden kaupunginjohtajien joukkoon. Hän oli erittäin pätevä, arvioi professori Laura Kolbe.

Kirjan toinen osa käsittelee sotaa Helsingissä. Tähän sisältyy myös Aapo Roseliuksen artikkeli helsinkiläisistä punakaartilaisista Karjalan rintamalla ja Sari Näreen arvio sodasta nuorten ja naisten silmin.  

Kolmannessa osassa selvitetään Helsingin punavankileirejä neljän tutkijan voimin. Neljännessä osassa Jenni Kirves arvioi sisällissodan jättämiä henkisiä jälkiä ja Jarmo Nieminen selvittää Santahaminan punavankihautausmaan vaiheet.

Kirjan lopussa ovat Niemisen, Halénin, Piilosen ja Tauno Tukkisen kokoamat seikkaperäiset matrikkelit sotasurmissa ja vankileireillä kuolleista. Seppo Rustanius on Niemisen kanssa koonnut teokseen yli 300 valokuvan vaikuttavan kuvituksen.

Kirjan julkistamistapahtuma päättyi kunniakäynteihin punaisten hautamuistomerkeillä Santahaminassa ja Isosaaressa. Siinäkin avattiin uusi sivu historiassa, kun Helsingin kaupungin ja puolustusvoimien edustajat laskivat ensi kertaa seppeleen punaisten muistomerkille Santahaminassa.

Jarmo Nieminen (toim): Helsinki ensimmäisessä maailmansodassa. Sotasurmat 1917–1918. Helsingin kaupungin tietokeskus ja Gummerus Kustannus Oy.