Sodanvastainen liike ja Euroopan vasemmisto

12.3.0005

Puheenvuoroja

 

Kaksi vuotta sitten Irakin sotaa vastaan 15.helmikuuta järjestettyihin mielenosoituksiin osallistui sata miljoonaa ihmistä. Vastaavaa ei ollut nähty sitten 1950-luvun. Sodanvastainen liike käynnistyi ensi kertaa näin laajana jo ennen sodan puhkeamista. Uutta oli myös rauhanliikkeen ja globalisaatiokriittisten liikkeiden laaja yhteistyö. Esimerkiksi aloitteet kansainvälisistä toimintapäivistä tehtiin Euroopan ja Maailman sosiaalifoorumeissa.
 
Sodanvastainen toiminta ei estänyt USA:n johtamaa hyökkäystä Irakiin. Mutta sodanvastaisen liikkeen vaikutus näkyi siitä, että USA ei saanut hyökkäykselle YK:n hyväksyntää ja useimmat maat pysyivät sivussa sotakoalitiosta.

Kansalaisten asenteet ovat edelleen laajasti sotaa vastaan. Yhdysvalloissa selvästi yli puolet kansalaisista haluaa vetää joukot pois Irakista. Suomessa sodanvastaisuus näkyy myös sotilaallisen liittoutumattomuuden laajana kannatuksena ja Nato-jäsenyyden vastustuksena.

Sosialidemokratian kaksi linjaa

Suhtautuminen USA:n johtamiin sotiin — Jugoslaviassa, Afganistanissa, Irakissa — on jakanut vasemmistoa niin Euroopassa kuin Suomessa.
 
Tony Blairin, Martti Ahtisaaren ja Paavo Lipposen kaltaiset sosialidemokraattiset johtajat ovat asettuneet tukemaan USA:n politiikkaa. Toiset taas ovat Gerhard Schröderin tai Erkki Tuomiojan tavoin kritisoineet USA:n politiikkaa, mutta olleet samaan aikaan tekemässä Euroopan unionille perustuslakia, joka militarisoi unionia, kytkee sitä Natoon ja antaa mahdollisuuden hyökkäyssotiin.

Euroopan unionille ollaan siis antamassa sosialidemokraattisten johtajien tuella samanlainen oman käden oikeus laittomiin sotiin, josta YK:n pääsihteeri Kofi Annan ja presidentti Tarja Halonen ovat arvostelleet USA:n hyökkäystä Irakiin.

Vasemmistoliiton puheenjohtaja Suvi-Anne Siimes on perustellut EU:n taistelujoukkojen tarvetta kansanmurhien ja muiden humanitaaristen katastrofien ennalta ehkäisemisenä, vaikka EU:n militarisoiminen on juuri sen imperialistisen systeemin vahvistamista, joka on pääsyynä konflikteihin ja humanitaarisiin katastrofeihin. EU:n taistelujoukot merkitsevät myös YK:n syrjäyttämistä.
 
Ratkaiseva sananvalta EU:ssa on niillä samoilla hallituksilla, jotka olivat haluttomia puuttumaan esimerkiksi Ruandan kansanmurhaan, jopa myivät sinne aseita vielä kriisin aikanakin. Kannattaa muistaa sekin, että Britannian, Saksan ja Ranskan hallitukset sopivat joulukuussa 2003 EU:n taistelujoukkojen muodostamisesta nimenomaan täydentämään Naton iskujoukkoja ja että samalla sovittiin George W. Bushin hallinnon kanssa siitä, että EU:lle ei tehdä Natosta riippumatonta tai sen kanssa kilpailevaa sotilaallista organisaatiota. EU:n uusien jäsenmaiden oikeistolaiset hallitukset ovat vielä voimistaneet tätä yhteyttä USA:n ja Naton linjaan.

Työväenliikkeen historiallinen jakautuminen

USA:n sotapolitiikka ja EU:n militarisoiminen ovat nostaneet esiin työväenliikkeen historiallisen jakautumisen peruskysymykset.
 
Suhtautuminen ensimmäisen maailmansodan puhkeamiseen johti aikoinaan toisen internationaalin hajoamiseen. Reformistinen, kautskylainen suuntaus asettui tukemaan omien maittensa johtajien sotahankkeita. Imperialistista sotaa vastustaneesta vallankumouksellisesta suuntauksesta kehittyi kommunistinen liike.
 
Perusteiltaan samanlainen jakautuminen näkyy myös tänään vasemmiston suhtautumisessa USA:n sotapolitiikkaan, Natoon ja EU:n militarisoimiseen.
 
Sodanvastaista liikettä heikentää se, että sosialidemokraattisen liikkeen johto on omaksunut pitkälle uusliberalistisen politiikan lähtökohdat. Esimerkiksi Javier Solanan, sosialidemokraattisen EU:n pääsihteerin johdolla valmisteltu unionin turvallisuusstrategia lähtee siitä, että EU:n taloudellisten etujen ja ”yhteisten arvojen” puolustamiseksi unionista on tehtävä myös sotilaallinen voima, joka toimii yhteistyössä Naton kanssa.

Suomessa SDP ja Vasemmistoliiton johto ovat mukana turvallisuuspoliittisessa konsensuksessa, joka perustuu EU:n turvallisuuspolitiikan varauksettomaan ja täysimääräiseen toteuttamiseen, Nato-optioon, transatlanttiseen kumppanuuteen presidentti Bushin johtaman USA:n kanssa ja vapaakauppaideologiaan.
 
Tämä heijastuu myös ammattiyhdistysliikkeeseen, jonka rooli rauhanliikkeessä on Suomessa vähäisempi kuin monissa muissa maissa. Monille ay-johtajille Irakin sota on kaukainen asia, vaikka kyse saman globalisaation väkivaltaisesta ilmauksesta, joka uhkaa täällä Suomessakin työpaikkoja, julkisia palveluja, sosiaaliturvaa ja ay-liikkeen asemaa.

Suvi-Anne Siimes arvostelee EU:n taistelujoukkoja vastustavia ”ahtaasta kansallisesta näkökulmasta”, mutta on itse omaksunut vanhan sinivalkoisen nationalismin tilalle euronationalismin. Vasemmistoliitto on käytännössä irtaantunut sosialidemokraateista vasemmalla olevien puolueiden eurooppalaisesta yhteistyöstä. Euroopan kommunististen ja vasemmistopuolueiden valtavirta vastustaa uusliberalistista EU:n perustuslakia, unionin militarisoimista ja kytkemistä Natoon. Sen sijaan Siimeksen Vasemmistoliiton puoluehallituksessa esittämä ”Projekti 2007” edellyttää puolueelta entistä myönteisempää suhtautumista EU:n politiikkaan, taistelujoukkoihin ja Nato-yhteistyöhön, jotta se voi pyrkiä seuraavaan hallitukseen.
 
Kommunistisen liikkeen kansainvälisyys

USA:n maailmanherruuteen tähtäävän politiikan vaarallisuus, EU:n militarisoiminen ja kansainvälisen finanssipääoman voimistunut hyökkäys työväenliikkeen saavuttamia demokraattisia oikeuksia vastaan on myös meille kommunisteille haaste kehittää tiiviimpää kansainvälistä yhteistyötä ja solidaarisuutta.
 
Kommunististen ja muiden vasemmistovoimien yhteistyössä onkin viime vuosina edetty.

Ateenassa pidetään vuosittain kansainvälinen tapaaminen. On alueellisia tapaamisia, kuten Prahan konferenssi Euroopassa ja Sao Palon foorumi Latinalaisessa Amerikassa. Puolueet ovat esiintyneet yhdessä sotaa vastaan ja mm. EU-vaaleissa. Euroopassa haetaan myös muotoja puolueiden välisen yhteistyön rakenteille, mutta siihen liittyy vielä monia ongelmia. Teoreettisessa ja julkaisutoiminnassa on kehitetty yhteistyötä mm. International Correspondencen, Solidnetin ja Transform-verkoston puitteissa. Puolueiden edustajat ovat tavanneet Maailman ja Euroopan sosiaalifoorumien yhteydessä ja kommunisteilla on tärkeä rooli sosiaalifoorumien järjestämisessä. Olemme myös itse oppineet sodanvastaisissa liikkeissä.

Sodanvastaisen liikkeen voimistaminen

Entä miten voimistaa sodanvastaista liikettä? Kommunististen puolueiden piirissä on korostettu seuraavia johtopäätöksiä:

— Ensinnäkin sodanvastaisen toiminnan yhdistäminen kamppailuun työtätekevien ihmisten arkisten etujen puolesta. Sota on sen saman uusliberalistisen politiikan ajamista väkivaltaisin keinoin, joka aiheuttaa työttömyyttä, yksityistää julkisia palveluja, heikentää sosiaaliturvaa, lisää köyhyyttä ja kaventaa demokratiaa. Halvan dollarin ja USA:n velkojen kautta joudumme osallistumaan Irakin sodan ja miehityksen rahoittamiseen.

— Toiseksi sodanvastaisten ja globalisaatiokriittisten liikkeiden yhteistyön lisääminen työväenliikkeen kanssa sekä työväenluokan osuuden vahvistaminen sodanvastaisissa ja muissa kansalaisliikkeissä.

— Kolmanneksi imperialisminvastaisen näkökulman yhdistäminen etelä-pohjoinen yhteyksiin, mm. yhteyksien rakentaminen vasemmiston ja edistyksellisten muslimien välille.

— Neljänneksi Bushin politiikkaa vastaan esitettävien vaatimusten yhdistäminen kussakin maassa päätöksentekijöille esitettäviin vaatimuksiin irtaantua sotapolitiikasta ja militarismista.

— Ja lopuksi sodanvastaisen liikkeen ruohonjuuritason toiminnan ja tietoisuuden vahvistaminen, esimerkiksi muodostamalla paikallisia rauhanpuolustajien ryhmiä, tekemällä tunnetuksi sodasta hyötyvien suuryhtiöiden boikottia ja keräämällä nimiä EU:ta militarisoivan perustuslain alistamiseksi kansanäänestykseen.

Vaihtoehto oikeiston vyörytykselle

Oikeisto on käynyt Suomessa jo pitkään kampanjaa ulko- ja turvallisuuspoliittisen linjan muuttamiseksi Bushin politiikkaan ja Natoon sopivaksi. Oikeiston kampanjalle tarvitaan selkeä vastaus.
 
Sellainen ei ole esimerkiksi Lipposen SDP:n puoluevaltuustossa korostama varaukseton osallistuminen EU:n yhteiseen ulko- ja turvallisuuspolitiikkaan, Nato-optio ja hallituksen puolustusselonteko. Niistä ei ole myöskään konsensusta, kuten Lipponen väitti, vaan suurin osa suomalaisista kannattaa sotilaallista liittoutumattomuutta.

Lipposen mukaan liittoutumattomuudella ei ole enää juurikaan käyttöarvoa. Tällaisilla kannanotoilla hän hämärtää Suomen linjaa ja helpottaa oikeiston pyrkimyksiä.
 
Vaihtoehto oikeiston ulkopoliittisille hankkeille on palaaminen ulko- ja turvallisuuspolitiikassa selkeästi sotilaallisen liittoutumattomuuden linjalle ja sen yhdistäminen maailmanlaajuiseen solidaarisuuteen.

© 2019 Yrjö Hakanen
webDesign: Mekanismi »