Ryhmäpuheenvuoro kunta- ja palvelurakennehankkeesta

Kunnallisalan kehittämissäätiön viime viikolla julkistaman tutkimuksen perusteella kuntalaisten odotukset eroavat jyrkästi tavoitteista, joita hallitus on esittänyt kunta- ja palvelurakennehankkeelle. Sen mukaan 86 – 70 prosenttia suomalaisista pitää nykyistä kuntaa parhaana tarjoamaan peruspalvelut lähinnä erikoissairaanhoitoa lukuun ottamatta. Kolme neljästä vastustaa terveyskeskusten kaltaisten peruspalvelujen keskittämistä suurempiin yksiköihin. 78 prosenttia kannattaa sitä, että kunnat tarjoavat peruspalvelut kokonaan tai lähes maksuttomina. Kaksi kolmesta vastustaa oman kuntansa liittämistä muihin.

Kunnallisalan kehittämissäätiön raportti kertoo myös siitä, että kuntalaisten huoli julkisista palveluista on lisääntynyt ja suurin osa asukkaista kokee niiden laadun heikentyneen. Samaan aikaan kuntien johtajien arviot kulkevat aivan päinvastaiseen suuntaan. Onkin syytä kysyä, ketä muutoshankkeessa kuullaan, jos lausunto siitä päätetään pääkaupunkiseudun neuvottelukunnassa, kuntaeliitin pienessä sisäpiirissä, kuten kaupunginhallitus esittää?

Kuntalaisia ei kuulla hankkeesta lainkaan, vaikka kyse on jokaisen asukkaan perusoikeuksista ja mahdollisesti kuntien yhdistämisestä. Tuomalla asia valtuustoon vain lähetekeskusteluun, jossa ei voi tehdä mitään päätöksiä, aiotaan myös valtuusto sivuuttaa varsinaisesta päätöksenteosta tässä vuosikymmeniin suurimmassa kuntia ja palveluja koskevassa muutoshankkeessa.

SKP:n ja asukaslistan ryhmä vaatii, että Helsingin kaupungin ja pääkaupunkiseudun kuntien yhteinen lausunto tuodaan valtuuston päätettäväksi. Samalla ehdotamme, että se saatetaan ennen päätöksentekoa mahdollisimman laajasti asukkaiden ja kaupungin työntekijöiden keskusteltavaksi järjestämällä muun muassa asukastilaisuuksia ja järjestöjen lausuntokierros. Tähän pitää varata lisää aikaa eikä runnoa asiaa läpi kiireellä ja pienessä piirissä.

Muutoshankkeen keskeiseksi perusteluksi on esitetty palvelujen rakenteellisen ja taloudellisen perustan vahvistaminen järjestämällä ne nykyistä laajemmalla väestöpohjalla ja tuottamalla ne tehokkaammin ja taloudellisemmin. Käytännössä tämä tarkoittaa palvelujen keskittämistä suurempiin yksiköihin, lähipalvelujen karsimista sekä kilpailuttamisen, ulkoistamisen ja yksityistämisen lisäämistä. Kunnan perustehtävä riittävien ja laadukkaiden palvelujen tarjoamisessa kaikille niitä tarvitseville, riippumatta heidän maksukyvystään, ovat jääneet uusliberalistisen markkina-ajattelun jalkoihin. Samoin on käynyt ekologisesti kestävän kehityksen tavoitteiden.

Suurten yksiköiden tehokkuudesta ei ole näyttöä, päinvastoin ne ovat useimmiten osoittautuneet kalliimmiksi. Kuntaliiton tilastojen mukaan kuntien sosiaali- ja terveystoimen nettokustannukset olivat vuonna 2004 yli 100 000 asukkaan kunnissa keskimäärin yli 2 450 euroa asukasta kohti, kun taas 10 000 – 40 000 asukkaan kunnissa kustannukset olivat 2 190 euroa asukasta kohti. Kuntaliiton tilastot kertovat myös, että yksityistäminen on tullut useimmissa tapauksissa kuntien omaa tuotantoa kalliimmaksi. Esimerkiksi terveyspalvelut yksityistäneen Karjaan sosiaali- ja terveystoimen nettokustannukset ovat 15 – 20 prosenttia suuremmat kuin lähes kaikissa muissa vastaavankokoisissa kunnissa.

Koulutus-, sosiaali- ja terveyspalvelut on Suomessa järjestetty kansainvälisten vertailujen mukaan tehokkaasti ja tulokset ovat maailman kärkeä. Hyvin toimivia julkisia palveluja pidetään yleisesti maamme menestyksen ja kilpailukyvyn perustana. Tällaisille saavutuksille ei kunta- ja palvelurakennehankkeen aineistossa kuitenkaan anneta mitään arvoa.

SKP:n ja asukaslistan mielestä kunta- ja palvelurakennehanketta koskevan lausunnon valmistelun peruslähtökohdaksi tulee ottaa kunnan vastuu asukkaiden taloudellisten, sosiaalisten ja sivistyksellisten perusoikeuksien toteuttamisessa. Subjektiivisten oikeuksien supistamisen sijasta on selvitettävä, miten perusoikeuksia voidaan vahvistaa esimerkiksi sosiaali- ja terveyspalveluissa, työllistämisessä ja laajakaistayhteyksien kaltaisissa informaatiopalveluissa.

Kunta- ja palvelurakennehankkeen keskeisenä ideologisena lähtökohtana ovat New Public Management –johtamisopit tilaaja-tuottaja –malleineen. Se tarkoittaa markkinaehtoisuuden ja kaupallisten markkinoiden osuuden laajentamista hyvinvointiyhteiskuntaan kuuluvan perusoikeusajattelun kustannuksella. Päämääränä on rajoittaa kuntien rooli lopulta vain palvelujen tilaajaksi ja rahoittajaksi, joka ohjaa kuntalaisilta kerätyt verovarat yksityiseen voittoa tavoittelevaan palvelutuotantoon.

Asukkaiden kannalta ei ole samantekevää, kuka palvelut tuottaa. Kyse on siitä, onko hänellä asukkaana oikeus saada tarvitsemaansa hoitoa ja huolenpitoa – vai onko hän asiakas markkinoilla, joissa raha ratkaisee ketä ja miten palvellaan. Markkinaehtoisesti tuotettu palvelu voi olla ahtaan liiketaloudellisesti ajatellen ja lyhyellä aikavälillä tehokasta, mutta palveluja tarvitsevien ihmisten arjen tasolla se on usein tehotonta, syrjivää ja kallista eikä ota huomioon koko palveluketjua ja elämäntilanteiden kokonaisuutta.

Samalla julkisten palvelujen tuotteistaminen, kilpailuttaminen ja ulkoistaminen siirtää päätösvaltaa luottamushenkilöitä ja hyvinvointipalvelujen ammattilaisilta yksityisille yhtiöille, konsulteille ja liikesalaisuuksien piiriin. Markkinaehtoisuus alistaa julkiset palvelut myös EU:n kilpailu- ja hankintalakien määräämän pakkokilpailuttamisen piiriin. Tampereen kokemukset tilaaja-tuottaja –mallin käyttöönotosta osoittavat lisäksi, että se kasvattaa byrokratiaa, vaatii lisää hallinnollista työtä ja kaikenlaisia ”controlloreita”.

Tuottavuuden tehostamisesta puhuttaessa sivuutetaan usein se, että hyvinvointipalvelujen tuottavuuden tärkein tekijä on henkilöstö. Henkilöstökulut ovat noin kaksi kolmasosaa koulu-, sosiaali- ja terveyspalvelujen menoista. Kyse on naisvaltaisista, yleensä matalapalkkaisista aloista. Henkilöstön kustannuksella tapahtuvan kilpailuttamisen sijasta pitäisi lisätä henkilöstön määrää ja parantaa palkkausta. Tuottavuuden tehostamisen nimissä ei pidä myöskään lisätä asiakasmaksuja.

Kunta- ja palvelurakennehanketta on perusteltu myös varautumisella suurten ikäluokkien eläköitymiseen. Väestön ikääntyminen edellyttää kuitenkin palvelujen resurssien lisäämistä, eikä karsimista, jota Vanhasen hallitus ajaa. Myös kuntien mahdollisuus saada uusia työntekijöitä edellyttää parempia palkkoja ja työoloja. Työn rasittavuutta, epävarmuutta ja turvattomuutta ei ole kerta kaikkiaan varaa lisätä kilpailuttamisella.

Julkisia palveluja pitää arvioida ahtaan taloudellisen kustannustehokkuuden mittareiden sijasta palvelujen saatavuuden, vaikuttavuuden, asukkaiden hyvinvoinnin ja vaikutusmahdollisuuksien perusteella. Tältä pohjalta voidaan Helsingissäkin todeta monia tarpeita parantaa palveluja. Esimerkiksi hoitotakuu ei toteudu vieläkään kaikilla aloilla, päivähoidon henkilöstömäärä ei vastaa asetuksen normeja, vanhusten kotipalveluissa on katastrofaalinen resurssipula, vaikeavammaisten oikeutta kuljetuspalveluihin loukataan, kaupunki ei huolehdi työllistämisvelvoitteistaan jne. Kaupungille pitäisikin valmistella peruspalveluohjelma. Myös Helsingin omia palvelurakenteita, kuten terveysasemaverkostoa, koskevat päätökset pitää tuoda valtuuston päätettäväksi.

Valtiosihteeri Raimo Sailas on ylimieliseen tyyliinsä tehnyt selväksi, mitä kunta- ja palvelurakennehankkeella ensisijassa tavoitellaan: kun kuntien menoja ei voida enää supistaa juustohöylällä, on muutettava rakenteita (Kuntalehti 11/05). Tälle ei ole kuitenkaan mitään taloudellisia perusteita: kansantuote kasvaa, mutta kuntien osuus siitä on supistunut.

Jo kunta- ja palvelurakennehankkeen lausuntojen ensimmäisessä vaiheessa oli mahdollisuus esittää valtion rahoitusvastuun lisäämistä. Pääkaupunkiseudun neuvottelukunnan lausuntoon ei kuitenkaan sisältynyt mitään konkreettisia esityksiä lisärahoituksesta. Tämä on sitäkin kummallisempaa, kun samaan aikaan eduskunta jatkoi kuntien rahoituksen leikkaamista, vaikka valtiontalouteen kertyi viime vuonna 3,5 miljardia euroa ennakoitua suurempi ylijäämä ja rahaa riitti rikkaiden verohelpotuksiin.

Uudessa lausunnossa onkin syytä vaatia riittävän rahoituksen turvaamista kuntien lakisääteisiin tehtäviin palauttamalla kunnilta leikatut valtionosuudet, muuttamalla kunnallisvero progressiiviseksi, antamalla kunnille oikeus pääomatulojen verottamiseen ja siirtämällä erikoissairaanhoidon rahoituksen päävastuu valtiolle.

Ministeri Mari Kiviniemi on kertonut Poleemi-lehdessä (4/05) kiitettävän avomielisesti toisen perustelun sille, miksi kuntarakenteita halutaan muuttaa: ”mitä suurempi yksikkö, sen helpompi on kilpailuttaa”. Sisäministeriön valtiosihteeri Antti Mykkänen on valmis vauhdittamaan kunnallisten palvelujen ulkoistamista ja yksityisen palvelusektorin laajentamista jopa lailla (HS 8.11.05). SKP:n ja asukaslistan ryhmän mielestä tilaaja-tuottaja –malli, ulkoistaminen ja yhtiöittäminen eivät sovellu peruspalvelujen tuotantomalliksi.

MedOnen kaltaisten kunnille palveluja myyneiden yhtiöiden omistajien nousu verotilastojen kärkeen kertoo siitä, ketkä ulkoistamisesta ja yksityistämisestä keräävät suurimman hyödyn. Erityisesti Helsingin ja muiden suurten kaupunkien ostopalveluihin, liikelaitoksiin ja kiinteistöomaisuuteen liittyy kuntahankkeessa selvästi intressejä siirtää verovaroja ja kuntalaisten yhteistä varallisuutta yksityisiin käsiin.

Tähänastisessa keskustelussa on kiinnitetty yllättävän vähän huomiota siihen, että kaikki esitetyt kuntarakenteen muutosmallit kaventaisivat demokratiaa. Jos kuntien määrä vähennetään esimerkiksi noin sataan, jota Kuntaliitto on — jäseniltään mitään kysymättä — esittänyt, vähenee kunnanvaltuutettujen määrä puoleen nykyisestä. Lautakuntien jäsenten määrä supistuisi kolmannekseen, ellei mitään muita uudistuksia tehdä.

Pääkaupunkiseudun neljän kunnan yhdistäminen vähentäisi valtuutettujen määrän 254:stä 85:een. Kuilu asukkaiden ja päätöksentekijöiden välillä kasvaisi entisestään. Kunnallispolitiikka muuttuisi yhä ammattimaisemmaksi ja vaalit yhä kaupallisemmiksi. Miljoonan asukkaan suurkunnan muodostamiseen liittyy myös vaara sosiaalisen eriytymisen ja eriarvoisuuden lisääntymisestä, kun palveluja keskitetään isoihin yksiköihin ja lähipalveluja karsitaan.

Professori Kaarlo Tuori korostaa sisäministeriölle kunta- ja palvelurakennehankkeesta antamassaan lausunnossa, että kunnallinen itsehallinto on perustuslain mukaan nimenomaan kunnan asukkaiden itsehallintoa.  Hän varoittaa, että ”kuntakoon kasvattaminen lisää kunnallisen päätöksenteon etäisyyttä kuntalaisista. Sen voidaan arvioida vähentävän kuntalaisten vaikutusmahdollisuuksia ja samalla heikentävän kunnallista demokratiaa”.

Vastustan pääkaupunkiseudun kuntien yhdistämistä, koska se kaventaa asukkaiden vaikutusmahdollisuuksia ja heikentää lähipalveluja. Päätösvallan keskittämisen sijasta tarvitaan osallistuvaa demokratiaa ja uusia lähidemokratian muotoja, kuten kaupunginosavaltuustoja, osallistuvaa budjetoimista, kaupungin vuokratalojen asukkaiden itsehallintoa ja kunnallisia kansanäänestyksiä.

SKP:n ja asukaslistan ryhmä kannattaa kuntien yhteistyön kehittämistä, johon on sekä tarvetta että mahdollisuuksia muun muassa joukkoliikenteen, erikoissairaanhoidon, ammattikorkeakoulujen, maankäytön suunnittelun ja jätehuollon alueella. Pääkaupunkiseudun kuntien sijasta on syytä yhdistää nykyinen erittäin sekava ja hajanainen seutu-, maakunta- ja lääninhallinto yhdeksi maakuntahallinnoksi, jossa päätösvaltaa käyttämään valittaisiin kunnallisvaalien yhteydessä maakuntavaltuustot.