Münchenin turvallisuuskonferenssiin ja sitä edeltäneeseen Naton kokoukseen oli julkisuudessa ladattu isot odotukset. Erityisesti presidentti Trumpin edustajilta odotettiin suunnitelmaa Ukrainan sodan lopettamiseksi. Sellaista ei kuultu.

Yhdysvaltojen varapresidentti Vancen ja puolustusministeri Hegsethin puheet olivat pettymys niille, jotka ovat julistaneet Ukrainan sodan päättyvän Venäjän tappioon. Ukrainan vuoden 2014 rajojen palauttaminen ja Nato-jäsenyys eivät ole realismia, he ilmoittivat heti kättelyssä. Ja sen päälle Vance vielä haukkui Euroopan kehityksen epädemokraattiseksi ja asettui avoimesti tukemaan EU-maiden äärioikeistoa. Samaan aikaan USA vaatii kabineteissa itselleen puolta Ukrainan harvinaisista maametalleista korvauksena tuestaan. (Venäjä on osan näistä mineraaleista jo vallannut.)

Kaiken tämän diplomaattisista pöytätavoista vähät välittävän ja sinne tänne huitelevan vyörytyksen takana on tietysti monenlaisia tekijöitä. Neuvottelutaktiikkaakin, mutta ei vain sitä.

Trump painostaa EU-maita lisäämään nopeasti asehankintoja, mikä tarkoittaa käytännössä myös lisää aseostoja USAsta. Hän pyrkii saamaan USAn hallintaan lisää harvinaisia mineraaleja, jotka ovat tärkeitä Trumpin keskeisten rahoittajien, teknologia- ja aseteollisuuden bisneksille. Eikä sekaantumisessa esimerkiksi Saksan vaaleihin äärioikeiston hyväksi ole kyse vain ideologiasta. ”Amerikka ensin” tarkoittaa myös pyrkimystä muuttaa poliittisia asetelmia niin, että EU perääntyy mm. teknologiajättien sääntelyn tiukentamisesta ja rajoittaa tiukemmin Kiina-yhteyksiä.

Julkisuuteen tulleiden tietojen mukaan EU-komissio valmisteleekin jo yritysvastuudirektiivin vesittämistä. Toisaalta se ei halua käyttää digipalveludirektiivin antamia vahvoja keinoja puuttua Metan ja muiden digijättien rikkomuksiin direktiiviä vastaan. Asehankintojen paisuttamiseksi ollaan valmiita ottamaan EU:n yhteisvelkaa ja leikkaamaan sosiaalisia menoja.

*****

Suomen ulko- ja turvallisuuspoliittiselle johdolle Trumpin tiimin viime päivien puheet eivät voineet tulla yllätyksenä, mutta kommentit olivat varovaisia. Presidentti Stubb piti puheita ”hämmentävinä”, ulkoministeri Valtonen katsoi USAlla olevan ”pakka sekaisin” ja pääministeri Orpon mukaan viestit ovat ristiriitaisia, mutta ”kun syvemmin katsoo, niin isot perusasiat ovat oikeassa suunnassa”.

Kun avointa keskustelua vältellään, jää monta kysymystä vastausta vaille: Mitä USAn nykyjohdon linjaukset merkitsevät Suomelle, jonka ulko- ja turvallisuuspolitiikka on viime vuosina sidottu yhä tiiviimmin Yhdysvaltoihin – jonka tukeen ei voikaan luottaa? Miksi suomalaisessa keskustelussa on sivuutettu monissa muissa maissa – esimerkiksi Saksassa ja USAssa – jo pitkään käyty keskustelu Ukrainan sodan tavoitteiden realistisuudesta? Missä ovat aloitteet Ety-järjestön, eurooppalaisen turvallisuusjärjestelmän uudistamisesta tai ydinaseettomista alueista?

Eikö Euroopan uudessa tilanteessa tarvita uutta turvallisuusajattelua, vaihtoehtoa tuhoisaksi taas kerran osoittautuneelle voimapolitiikkaan, asevarusteluun ja vastakkainasetteluun perustuvalle blokkipolitiikalle? Se avaisi mahdollisuuksia vastata myös ympäristökriisiin ja muihin globaaleihin haasteisiin.

*****

Ukrainalaiset ovat ymmärrettävästi pettyneitä. Onko sota valtavine kärsimyksineen ja tuhoineen tuomassa tulokseksi vähemmän, kuin oli neuvottelupöydällä Istanbulissa heti sodan alkaessa tai mistä sovittiin Minskissä?

Pettivätkö hyökkäyssotaan käyneen ja Ukrainan itsenäisen olemassaolon oikeutuksen kiistäneen Venäjän johdon lisäksi myös ne läntiset ystävät, erityisesti USA ja Britannia, jotka kehottivat hylkäämään Istanbulin ja Minskin sopimukset? Tai vastahyökkäykseen ylioptimistisia odotuksia valaneet ja kriittiset äänet hiljentäneet omat johtajat?

******

Kirjoitin heti Venäjän aloitettua hyökkäyksen Ukrainaan, että tätä sotaa ei ratkaista sotimalla vaan sopimalla. Suomella on perinteitä rauhanpolitiikassa ja parhaillaan puheenjohtajan paikka ETY-järjestössä, jolla voisi olla roolia Ukrainan rauhanprosessissa. Mutta Suomen poliittinen johto on hiljaa. Se näyttää pelanneen itsensä Euroopan historiallisissa ratkaisuissa ulkokehälle asemoimalla Suomen kovaa Venäjän vastaista linjaa edustavien EUn reunavaltioiden ryhmään. Viimeistään Ukrainan sodan päättyessä – toivottavasti mahdollisimman pian – Suomessa on edessä myös suhteiden uudelleenrakentaminen Venäjän kanssa.

Sotapuhe on hallinnut suomalaista julkisuutta niin yksipuolisesti, että – itse sen keskeisiin tekijöihin lukeutuvan – Helsingin Sanomien päätoimittaja Erja Yläjärvi hälyttää tämän aamun lehdessä valtiojohtoa ”saattelemaan suomalaiset nopeasti takaisin poliittisen realismin tielle” (HS 16.2.).

 

(Artikkelin kuva Wikimedia commons)