Onko puolueettomuus mahdollinen turvallisuuskonsepti Euroopassa?

Käsitettä Eurooppa käytetään usein niin, että. Eurooppa samaistetaan Euroopan unioniin. Tällöin jäävät ulkopuolelle muut Euroopan maat. Toisaalta Euroopan unionista puhutaan usein tavalla, joka ei ota huomioon sen jäsenvaltioiden erilaisuutta. Näin sivuutetaan muun muassa jäsenvaltioiden erilaiset turvallisuuspoliittiset ratkaisut, muun muassa erilainen suhde Natoon. Tällainen on omiaan luomaan kuvaa Euroopan politiikan vaihtoehdottomuudesta.

Suomessa puolueettomuus oli johtopäätös sotaan Neuvostoliittoa vastaan Saksan rinnalla johtaneen politiikan vararikosta. Se perustui arvioon, jonka mukaan maamme turvallisuus rakentui yhteistyön eikä aseiden varaan. Sittemmin turvallisuus nähtiin yhä enemmän ympäristöön, köyhyyteen ja muihin maailmanlaajuisen kehityksen ongelmiin liittyvänä haasteena.

Sitoutuminen Euroopan unionin yhteiseen ulko- ja turvallisuuspolitiikkaan merkitsi tämän linjan muutosta. Ratkaiseva käännekohta oli vuonna 1999 Helsingissä pidetty unionin huippukokous. Silloin päätettiin ryhtyä kokoamaan unionille sotilaallisia joukko-osastoja. Suomen silloinen ulkoministeri, nykyinen tasavallan presidentti Tarja Halonen yritti turhaan saada huippukokouksen johtopäätöksiin edes mainintaa siitä, että joukkoja voidaan käyttää vain YK:n turvallisuusneuvoston valtuuttamana. Paradoksaalisesti vuoden 1999 Helsingin huippukokous oli päätepiste sille liennytysprosessille, jonka symbolina oli ollut vuonna 1975 Helsingissä pidetty Euroopan turvallisuus- ja yhteistyökokous.

   *  *  *

Euroopan unionin militarisoiminen eteni uudelle, institutionaaliselle ja strategiselle tasolle vuonna 2003. Unionin johtajat hyväksyivät silloin esityksen perustuslailliseksi sopimukseksi ja pääsihteeri Javier Solanan johdolla valmistellun turvallisuusstrategian.

Turvallisuusstrategiassa omaksuttiin varsin pitkälle presidentti Bushin hallinnon julistaman ”terrorismin vastaisen sodan” lähtökohdat. Oman alueen puolustamisen sijasta korostettiin unionin turvallisuusetujen ”etulinjan olevan ulkomailla”. Unionille haluttiin kehittää sellainen sotilaallinen kapasiteetti, joka mahdollistaa useita samanaikaisia sotilaallisia operaatioita. Strategian mukaan unionin tuli kyetä ”varhaisiin, nopeisiin ja tarvittaessa vahvoihin sotilaallisiin interventioihin”. Ja näitä operaatioita ollaan valmiita toteuttamaan myös ilman YK:n mandaattia.

EU-johtajat sopivat jo tuolloin toimista, joilla perustuslain sotilaallisia artikloja ryhdyttiin toteuttamaan, vaikka sopimusta ei ollut edes ratifioitu. He päättivät perustaa sotilaallisten voimavarojen kehittämisestä vastaavan viraston. Samalla vahvistettiin EU:n ja Naton kesken sovittu ns. Berliini plus –järjestely, jonka mukaan unionin sotilaallista toimintaa kehitetään Naton strategisen kumppanuuden puitteissa ja myös Naton voimavaroihin tukeutuen.

Tiivis yhteys Natoon näkyi myös esityksessä perustuslailliseksi sopimukseksi. Sen mukaan unionin turvallisuus- ja puolustuspolitiikan tulee olla ”sopusoinnussa” Naton puitteissa sovitun politiikan kanssa. Unionin sisälle luodaan pysyviä rakenteita sotilaalliselle yhteistyölle, kuten monikansallisia taistelujoukkoja ja asevarusteluohjelmia.

Unionin turvallisuuspolitiikan painopisteen siirtymistä militaristiseen suuntaan kuvaa se, että perustuslakiesityksen sadoista artikloista yksikään ei keskity poliittiseen toimintaan konfliktien ennalta ehkäisemiseksi eikä siviilikriisinhallintaan. Militaristisia painotuksia kuvaa sekin, että sopimus velvoittaa jäsenvaltiot lisäämään sotilaallisia voimavaroja. Sopimukseen ei sen sijaan sisälly mitään velvoitteita lisätä sosiaalisia, ympäristönsuojelun tai kehitysyhteistyön resursseja.

Äskettäin Lissabonissa pidetyssä huippukokouksessa EU:n johtajat hyväksyivät perustuslaillisen sopimuksen uudelleen, uudella nimellä, mutta muuten lähes samanlaisena. Esimerkiksi sotilaallisten artiklojen osalta mikään ei ole muuttunut. Myös perustuslakiesitykseen liittynyt pöytäkirja pysyvästä rakenteellisesta sotilaallisesta yhteistyöstä on uuden sopimuksen liitteenä numero 4.

   *  * * 

Suomessa suurin osa kansalaisista kannattaa sotilaallista liittoutumattomuutta. Tässä tilanteessa oikeistovoimat ovat valinneet taktiikaksi Suomen viemisen Natoon askel askeleelta. EU:n militarisoiminen, joka tapahtuu tiiviissä yhteistyössä Naton kanssa, sopii tähän taktiikkaan. Sotilaallista liittoutumista pohjustetaan myös jatkuvalla propagandalla Venäjän uhkasta. Tässä propagandassa vedotaan Venäjän kehityksen epädemokraattisuuteen, voimistuvaan suurvaltauhoon ja sotatoimiin Tshetsheniassa. Suomen hallituskin on ruokkinut näitä uhkakuvia vastustamalla ensin pitkään liittymistä maamiinojen kieltoon ja nyt rypälepommien kieltämistä koskevaan kansainväliseen sopimukseen liittymistä sillä perusteella, että näitä aseita tarvitaan Suomen ja Venäjän rajalla.
 
Suomen hallitus on sitoutunut osallistumaan EU:n sotilaalliseen toimintaan. Tällä perusteella Suomen laista poistettiin rajoitus, jonka mukaan joukkoja oli saanut lähettää ulkomaille vain YK:n turvallisuusneuvoston mandaatilla. Osallistuminen EU:n ja myös Naton johtamiin kansainvälisiin operaatioihin on keskeinen perustelu varusteluohjelmalle, jolla asehankintavaltuuksia lisätään esimerkiksi ensi vuonna noin 17 prosentilla.

Euroopan unionin aseteolliseen yhteistyöhön osallistuminen on puolestaan johtanut siihen, että valtiollisen puolustusmateriaaliyhtiön, Patrian merkittäväksi omistajaksi on tullut eurooppalainen EADS. Patria on myös aloittamalla yhteistyötä maailman suurimman aseteollisuuden konserni Lockheed Martinin kanssa ajoneuvojen valmistamisesta USA:n merijalkaväelle.

Suomi on mukana Naton rauhankumppanuusohjelmassa. Sen puitteissa armeija on sovitettu Naton standardeihin niin pitkälle, että kenraaleiden mukaan jäsenyys on enää kiinni vain poliittisesta päätöksestä. Sekä Yhdysvaltojen johto että Suomen oikeisto ajavat seuraavana askeleena osallistumista Naton nopean toiminnan joukkoihin.

Samaan aikaan Suomi on radikaalisti vähentänyt osallistumista perinteisiin YK:n rauhanturvatehtäviin. EU:n monikansallisten joukkojen lisäksi Suomi on alkanut osallistua Naton johtamiin operaatioihin. Kosovon lisäksi suomalaisia joukkoja on mukana Afganistanissa Naton johtamissa ISAF-joukoissa.

   *  *  * 

Euroopan unionin yhteinen ulko- ja turvallisuuspolitiikka kytkee myös liittoutumattomia maita Natoon ja tukemaan USA:n imperialistista politiikkaa. Tämä yhteys on joistain ristiriidoista huolimatta voimistunut viime vuosina, kun USA:n politiikkaa tukevien hallitusten ja Nato-maiden määrä on kasvanut unionissa.

Vaihtoehtoja Euroopan unionin militarisoimiselle ja kytkemiselle Natoon pitää mielestäni etsiä uuden unionisopimuksen puitteiden ulkopuolelta. Perustuslaillisen sopimuksen kaatuminen Ranskan ja Hollannin kansanäänestyksissä osoitti, että meidän ei tarvitse alistua eliitin sanelemiin ”realiteetteihin”. Sodanvastainen liike on kyennyt painostamaan useiden maiden hallituksia olemaan lähettämättä joukkoja Irakiin ja Afganistaniin, tai vetämään niitä sieltä pois. Mielestäni nämä esimerkit kertovat mahdollisuudesta irrottaa ainakin osa jäsenvaltioista EU:n militarisoinnista.

Suomen kommunistisessa puolueessa olemme hahmotelleet vaihtoehtoja, jotka yhdistävät yhtäältä rauhantahtoisen puolueettomuuspolitiikan ja sotilaallisen liittoutumattomuuden perinteet ja toisaalta
yhteistyöhön ja oikeudenmukaisuuteen perustuvan yhteisen turvallisuuden globaalit tavoitteet.

Monien konfliktien ja sotien jatkuvasti vaivaamassa maailmassa on tarvetta puolueettomalle sovittelulle ja humanitaariselle avulle. Liittoutumattomilla Euroopan mailla voi olla positiivinen rooli tällaisessa rauhandiplomatiassa. Se edellyttää kuitenkin itsenäistä politiikkaa, jotta näitä maita ei samaisteta konfliktien osapuoliin eikä osaksi imperialistista politiikkaa.

Vaikka kylmän sodan sanotaan olevan ohi, eivät suurvaltojen ristiriidat ole kadonneet. USA:n aikomus sijoittaa ohjustukikohtia Puolaan ja Tshekkiin on tästä ajankohtainen esimerkki. Se on myös esimerkki siitä, miten eurooppalaiset turvallisuusedut ovat ristiriidassa USA:n asevarustelun ja ylivallan kanssa. Sama koskee muun muassa USA:n pyrkimyksiä hallita maailman energiavaroja.

Liittoutumattomuus on meille Suomessa vaihtoehto osallistumiselle EU:n militarisoimiseen ja liittymiselle Natoon. Tämä on keskeisiä syitä, miksi sanomme EI uudelle sopimukselle EU:sta.

Puolueettomuus ja liittoutumattomuus voidaan nähdä myös laajemmin vaihtoehtona kansainvälisten suhteiden militarisoimiselle ja yrityksille ratkoa kansainvälisiä ristiriitoja poliittisin keinoin. Me haluamme sellaista Eurooppaa, joka ei pyri vahvistamaan asemiaan sodan keinoin. Euroopan ei pidä suostua myöskään Yhdysvaltojen imperialististen sotien huoltojoukkoihin ja sotien laskujen maksajaksi.

Clausewitzin tunnetun määritelmän mukaan sota on politiikan jatkamista toisin keinoin. Vastaavasti militarisminvastaisuus edellyttää toisenlaista politiikkaa, joka ei palvele yhtiövaltaa ja rikkaan vähemmistön etuoikeuksia. Tässä tarvitsemme kommunististen, vasemmistolaisten ja punavihreiden puolueiden entistä laajempaa yhteistyötä. Voisimme esimerkiksi jatkaa tämän seminaarin aloitteita järjestämällä seminaarin puolueettomuudesta ja liittoutumattomuudesta syksyllä 2008 Malmössä pidettävään Euroopan sosiaalifoorumiin. Rauhantahtoisen puolueettomuuspolitiikan ja sotilaallisen liittoutumattomuuden positiivisen roolin ohella on syytä elvyttää myös ideat Euroopan kollektiivisesta turvallisuudesta. Ja tarvitsemme myös koko Euroopan kattavaa vasemmistovoimien yhteistyötä voidaksemme vaikuttaa tehokkaammin eurooppalaiseen kehitykseen.