Nykyinen globalisaatio ja Leninin imperialismiteoria

22.11.2003


Karl Marx ja Friedrich Engels ennakoivat Kommunistisen puolueen manifestissa, että kapitalismi synnyttää maailmanmarkkinat, joita käyttäen porvaristo muuttaa tuotannon ja kulutuksen yleismaailmalliseksi, pakottaa kaikki kansakunnat omaksumaan porvarillisen tuotantotavan.

Markkinat ovat olleet pääoman synnyn edellytys. Tavarankierto eri yhteisöjen välillä oli pääomasuhteen leviämisen historiallinen perusta. Sen epätasainen kehitys on johtanut eriarvoiseen kansainväliseen työnjakoon. Vasta kapitalismi kuitenkin synnytti varsinaiset maailmanmarkkinat. Pääomalle ominainen pyrkimys mahdollisimman suureen arvonlisäykseen on tämän kehityksen liikkeelle paneva voima.

”Pääomassa” Marx selvitti lainalaisuudet, joiden tuloksena kapitalistisilla markkinoilla kaikki saa tavaramuodon, muodostuu pääoman ja palkkatyön ristiriita, pääomat keskittyvät ja liikakasautuminen johtaa kriiseihin.

Marxin mukaan kapitalistisen tuotannon sisäiset lait vaikuttavat kilpailun pakkolakeina. Toisaalta kilpailu toteuttaa ne tavalla, jonka seurauksena asiat voivat muuttua jopa vastakohdikseen. Vapaa kilpailukin muuttui vähitellen yhä useammalla alalla monopoliksi.

Pääomien keskittyminen ja yhteenkokoontuminen synnyttivät monopolin mahdollisuuden. Samalla monopolit olivat yritys vastata voiton suhdeluvun alenemisen tendenssiin ja kriiseihin. Monopoli ei lakkauta kilpailua, mutta rajoittaa ja korvaa sitä monopolistisella kilpailulla. Se muuttaa voiton jakautumista ja pääomien vienti saa yhä suuremman merkityksen. Samalla se lisää kapitalismin ristiriitoja, mm. suhteellista liikakasautumista, ja vaikeuttaa kriisien ratkaisua.

Imperialismin tunnusmerkit

”Jos olisi annettava mahdollisimman lyhyt määritelmä imperialismista, niin pitäisi sanoa, että imperialismi on kapitalismin monopolistinen vaihe”, kirjoitti V.I.Lenin Imperialismi-teoksessaan. Arvio poikkesi selvästi yleisistä näkemyksistä, joissa imperialismi määriteltiin vain alueelliseen laajenemiseen tähtääväksi politiikaksi, eikä kapitalismin kehityksen uudeksi vaiheeksi.

Lenin esitti imperialismin taloudesta viisi keskeistä tunnusmerkkiä:
– tuotannon ja pääomien keskittyminen, joka on saavuttanut niin korkean kehitysasteen, että se on luonut monopolit, joilla on ratkaiseva osa taloudellisessa elämässä;
– pankkipääoman sulautuminen yhteen teollisuuspääoman kanssa ja finanssiharvainvallan muodostuminen tämän ”finanssipääoman” pohjalta;
– pääoman vienti, erotukseksi tavarain viennistä, saa erikoisen tärkeän merkityksen;
– muodostuu kapitalistien kansainvälisiä monopoliliittoja, jotka jakavat maailman, ja
– maapallon alueellinen jako suurimpien kapitalistivaltojen kesken on suoritettu loppuun.

Pätevätkö nämä tunnusmerkit nykyisessä globaalissa kapitalismissa? Mikä on muuttunut?

Monopolien ratkaiseva rooli

Ensinnäkin tuotannon ja pääomien keskittyminen, monopolit ja niiden ratkaiseva rooli taloudessa.

Sen jälkeen kun Leninin kirjoitti teoksensa, on kehitys johtanut entistä suurempiin monopoleihin. Ne organisoivat toimintansa globaalissa mittakaavassa. Useilla aloilla 5-6 ylikansallista yhtiötä hallitsee suurinta osa markkinoista. Monopolien ratkaisevaa roolia taloudessa kuvaa se, että 30 suurimman yhtiön osuus maailman osakemarkkinoista on yli 70 %.

Esimerkiksi Nokian osuus Helsingin pörssivaihdosta oli viime vuonna 71%.  Nokian osakkeista oli 90 % ulkomaisessa omistuksessa. Suomen koko viennistä sen osuus oli lähes 30%. Maailman kännykkämarkkinoista sen osuus oli 39 %. Nokian viime vuoden nettotulos — yli 3,6 miljardia euroa — ja sen oman pääoman tuotto — 27 % — kuvaavat sen kykyä tehdä monopolivoittoja. Halvan työvoiman käyttö puolestaan kertoo sen, että näiden voittojen päälähteenä on palkkatyön riisto. Myös Leninin huomautus siitä, miten monopolit laajentavat valtaansa tutkimuksen alalla, pätee Nokiaan.

Postipankin ja Soneran kohtalo ovat esimerkkejä siitä, miten valtion yhtiöiden yksityistäminen on edelleen voimistanut pääomien keskittymistä ja yhteenkokoontumista.

Finanssipääoman valta

Toiseksi pankki- ja teollisuuspääoman yhteenkietoutuminen finanssipääomaksi ja sen pohjalta muodostunut finanssiharvainvalta.

Kapitalismille on yleensäkin ominaista pääoman omistuksen ja tuotantoon sijoittamisen erkaantuminen, rahapääoman erottuminen teollisesta tuotantopääomasta ja pelkästään rahalla rahaa tekevän koroilla eläjien ryhmän muodostuminen. Lenin kiinnitti huomiota siihen, että ”finansssipääoman vallitseva asema pääoman kaikkiin muihin olomuotoihin nähden merkitsee koroillaeläjän ja finanssioligarkian hallitsevaa asemaa, muutamien finanssi-’mahtisten’ valtioiden erottumista kaikista muista”.

Spekulatiivisen rahapääoman paisuminen on saanut nykyään valtavat mittasuhteet. Siinä missä sata vuotta sitten oli kyse teollisuus- ja pankkipääoman yhteenkietoutumisesta, alistaa rahapääoma nyt yhä laajemmin teollista pääomaa ja yhteiskuntaa. Se on tausta myös julkisten palvelujen laajenevalle yksityistämiselle.

Finanssipääoman valta esitetään usein kasvottomaksi. Tämä heijastaa eräitä omistus- ja valtasuhteissa tapahtuneita muutoksia. Kun osakkeista oli vielä 1970-luvulla suurin osa yksityisten henkilöiden omistuksessa, on suurin osa pörssiosakkeista nykyisin sijoitusrahastojen ja muiden institutionaalisten omistajien hallinnassa. Suursijoittajat siirtelevät osakkeita jatkuvasti paikasta toiseen suurempia voittoja hakien. Tämä on tehnyt myös yhtiöiden toimintastrategiat entistä lyhytjänteisemmiksi, kuten muun muassa Elisan tapaus osoittaa.

Finanssipääomalla on kuitenkin edelleen kasvot. Ne ovat usein vain entistä kauempana työntekijöistä. Yhdysvaltalaisen talouslehti Fortunen mukaan kansainvälisen finanssipääoman ytimen muodostaa noin 60 yhtiötä, joissa hallitseva asema on enintään tuhannella henkilöllä. Tämä piiri johtaa sijoitusyhtiöitä, jotka kontrolloivat suurinta osa pitkän aikavälin sijoituksista maailmassa.

Kansainvälinen finanssiharvainvalta pyrkii laillistamaan oman valtansa syrjäyttämällä parlamentaarisen demokratian, markkinoiden yhteiskunnallisen sääntelyn ja YK-järjestelmän, jotka kehittyivät 1900-luvulla paljolti työväenliikkeen ja imperialisminvastaisen taistelun tuloksena. Samalla on käynnissä monopolien ja valtioiden voimien yhteenkietoutuminen uudella, ylikansallisella tasolla. Tästä on ajankohtaisena esimerkkinä Euroopan unionin hallitusten välinen konferenssi, joka pyrkii ”perustuslaillistamaan” markkinoiden vapauteen perustuvan uusliberalistisen mallin ja siirtämään lainsäädäntövallan yhä kauemmas kansalaisista.

Pääomien vienti

Kolmanneksi pääomien vienti, erotukseksi tavarain viennistä, on todellakin saanut erityisen tärkeän merkityksen. Tämä piirre on voimistunut erityisesti 80-luvun lopulta alkaen. Esimerkiksi Suomesta pääomien vienti on kasvanut parissakymmenessä vuodessa monikymmenkertaiseksi. Vuonna 2000 se oli noin 25 miljardia euroa.

Osakekauppaa vielä voimakkaammin on kasvanut keinottelu valuuttamarkkinoilla. Koko maailman valuuttakaupasta enää noin 5 % liittyy suoraan tavaroiden ja palvelujen vaihtoon. Siitä on tullut tekijä, joka horjuttaa aika ajoin kokonaisia kansantalouksia isoissakin maissa.

Maailmanmarkkinoiden jako

Neljänneksi: kansainväliset monopoliliitot jakavat maailmamarkkinat.

Esimerkiksi Nokia toki kilpailee markkinoista muiden monopolien kanssa, mutta samalla se on mukana sopimuksissa kilpailun pelisäännöistä ja markkinoista. Nokia ja muut johtavat kännykänvalmistajat ovat esimerkiksi muodostaneet Symbian-yhteenliittymän, jonka puitteissa ne muokkaavat yhdessä käyttöjärjestelmiä. Nokia on tehnyt lisensointisopimukset mm. Samsungin, Siemensin ja Panasonicin kanssa. Nokian pääjohtaja Jorma Ollila on jäsenenä Euroopan teollisuusjohtajien pyöreässä pöydässä (ERT), joka lobbaa mm. EU:n ja Maailmankauppajärjestön sopimuksia.

Monopolit eivät enää jaa vain maantieteellisiä alueita vaan organisoivat koko toimintansa maailmanlaajuisesti. Kuvaavaa on, että suurin osa tavaroiden ja palvelujen maailmankaupasta on ylikansallisten yhtiöiden sisällä ja niiden alihankkijoidensa kanssa käymää kauppaa.

EU:n perustuslakiesitykseen sisältyvä ehdotus EU:n oikeudesta tehdä sopimuksia julkisten palvelujen laajenevasta kilpailuttamisesta ja päättää niistä enemmistöllä on esimerkki siitä, miten yksityistämisellä pyritään luomaan lisää markkinoita, joita suuryhtiöt voivat jakaa keskenään ilman, että yksittäisten jäsenmaiden parlamentit voivat sitä estää.

”Ultraimperialismi” ja ”imperiumi”?

Entä sitten Leninin esittämä viides tunnusmerkki maapallon alueellisesta jaosta suurimpien kapitalistivaltojen kesken ja sen loppuun suorittamisesta?

Lenin korosti jaon olevan historiallinen ja voimasuhteiden mukaan muuttuva. Hän kritisoi Karl Kautskyn ajatusta imperialistisen politiikan korvautumisesta ”ultraimperialismilla”, jossa ”kansainvälisesti yhdistyneen finanssipääoman yhteinen maailmanriisto” korvaa finanssipääoman eri ryhmien keskinäisen taistelun maailman jakamisesta.

Leninin mukaan ”kapitalismin vallitessa ei ole ajateltavissa muuta perustetta vaikutuspiirien, etujen, siirtomaiden ym jakamiselle, kuin jakoon osallistuvien voiman, yleistaloudellisen, finanssi-, sotilaallisen ym voiman huomioiminen. Mutta tämä voima muuttuu näillä jakoon osallistuvilla eri lailla, sillä eri liikkeet, trustit, teollisuusalat ja eri maat eivät voi kehittyä tasasuhtaisesti kapitalismin vallitessa”.

Eräänlainen uusi versio ”ultraimperialismin” teoriasta on Michael Hardtin ja Antonio Negrin arvio, jonka mukaan ”imperialismi on ohi” ja maailma on siirtynyt uuteen ”imperiumin” aikakauteen. Heidän mukaansa USA toimii maailmanpoliisina ”ei omista kansallisista motiiveista vaan globaalin oikeuden nimissä…ei imperialistisista vaan imperiaalisista intresseistä”.

Hardt ja Negri korostavat yksipuolisesti kansallisvaltioiden merkityksen vähenemistä ja irrottavat globalisaation sen taloudellisen perustan ristiriidoista. Samalla he sivuuttavat konkreettisen analyysin esimerkiksi USA:n tavoitteista ja ristiriidoista muiden imperialististen mahtien kanssa.

Euroopan unioni, Kiina, Intia ja Venäjä ovat USA:n hegemonian tärkeimmät potentiaaliset uhkaajat. Siksi Euraasian alue on USA:n globaalin strategian keskiössä. Imperiumi-teoriaan innostuneiden kannattaisikin tutustua siihen, mitä George W. Bushin hallinnon keskeinen ideologi, varapuolustusministeri Paul Wolfowitz kirjoitti: ”USA:n tulee nojata valtavaan sotilaalliseen ylivoimaansa ja käyttää sitä ehkäisevästi ja yksipuolisesti… Päätavoitteemme on estää uuden kilpailijan nouseminen (Neuvostoliiton jälkeen – YH)… Se vaatii kaikin voimin torjumaan minkä tahansa vihamielisen vallan nousemisen hallitsemaan aluetta, joka voi tehdä siitä maailmanvallan. Tällaisia alueita ovat Länsi-Eurooppa, Itäinen Asia (Kiina), entisen Neuvostoliiton alue ja Lounais-Aasia (Intia).”

Maailman uudelleenjako

USA:n pyrkimys laajentaa sotilaallista läsnäoloaan erityisesti Lähi-idässä ja Aasiassa kertoo paljon siitä, että maailman alueellista jakoa ei ole suoritettu loppuun. USA on sotilaallisesti läsnä 140 maassa, joissa sillä on 800 sotilastukikohtaa ja 200 000 sotilasta. Sen sotilasbudjetti on noin 400 miljardia dollaria ja lisäksi se käyttää 250 miljardia sotilaallisiin erityisoperaatioihin. Näihin lukuihin eivät vielä sisälly Irakin tai muiden sotien kustannukset.

Bushin hallinto pyrkii yhtäältä käyttämään hyväksi Neuvostoliiton ja Itä-Euroopan reaalisosialismin romahduksen tuoman voimasuhteen muutoksen. Tähän liittyy myös uusien alueiden valtaamista, kuten yksityistäminen Irakissa ja Venäjällä, Kaspianmeren öljykentillä ja myös eräillä Kiinan talouden aloilla. Toisaalta USA käyttää sotilaallisia keinoja potentiaalisten kilpailijoidenkin kontrolloimiseen. Se on pitänyt huolta esimerkiksi siitä, että EU:n sotilaallisen toiminnan kehittäminen tapahtuu Naton kanssa yhteistyössä eli USA:n valvonnassa.

Pääsihteeri Javier Solanan EU:lle valmistelema turvallisuusstrategia puolestaan osoittaa, että kilpailusta huolimatta USA:ta ja EU:ta yhdistää pyrkimys turvata nykyinen, ylikansallisten yhtiöiden valtaan ja ”rikkaiden klubin” etuoikeuksiin perustuva kansainvälinen järjestelmä.

Kilpailun maailman alueellisesta uudelleenjaosta ei ole siis menettänyt merkitystään. Reaalisosialismin romahdus on antanut sille taas lisää merkitystä. Kilpailua käydään kuitenkin myös monilla muilla aloilla; esimerkiksi siitä, kuka kontrolloi maailmankaupan maksuvälineitä.

Aiemmin ei oikeastaan ollut kovin reaalista vaihtoehtoa dollarille kansainvälisen kaupan yleisenä maksuvälineenä. Euron käyttöönotto muutti tilannetta. Sen jälkeen Irak, Iran, Syyria, Venezuela, Pohjois-Korea ja osin Kiina ja Kuuba ovat siirtyneet dollarista euroon muun muassa öljykaupassa. Näiden maiden listan yhteys Bushin julistamaan ”pahan akseliin” ja ”terrorismin vastaiseen sotaan” ei ole sattuma. Energiamarkkinoiden kontrollin ohella dollarin asemassa on kyse USA:n omasta taloudesta, joka on valtavan velkaantunut, ja pyrkimyksestä estää kilpailijoiden, kuten EU:n aseman vahvistuminen.

Imperialismin ekspansiivinen luonne näkyy myös siinä, että ylikansalliset yhtiöt pyrkivät muuttamaan kaupankäynnin kohteeksi uusia alueita, kuten geeniperintö, vesi, tieteellinen perustutkimus ja monet kulttuuriteokset. Yhä tärkeämpi merkitys on medialla, jonka avulla oikeutetaan autoritaarinen komento ja esitetään kapitalistisen globalisaation kärjistämät sosiaaliset ongelmat ja niiden ratkaisukeinot yhä enemmän sotilaallisina.

Imperialismin vaarallisuus

Viiden taloudellisen tunnusmerkin ohella Lenin kuvasi imperialismia kuolevaksi, loismaiseksi ja mätäneväksi kapitalismiksi.

1900-luvun myöhempien vaiheiden valossa voi todeta, että hän aliarvioi kapitalismin kykyä löytää uusia kehityksen voimavaroja. Tämä kehitys on merkinnyt samalla tuotannon valtavaa yhteiskunnallistumista, joka on yhä jyrkemmässä ristiriidassa harvoihin käsiin keskittyneen suurpääoman vallan kanssa. Puheet kapitalistisen kehityksen globaalista hallinnasta (”global governance”) ovatkin vailla pohjaa, sillä kapitalismi itsessään on ristiriidassa universaalin kehityksen ja demokratian kanssa. Monopolin olemukseen sisältyy pyrkimys herruuteen, demokratian kaventaminen ja voimistuva autoritaarisuus.

Toisaalta Leninin arviot ovat entistä ajankohtaisempia, kun ajatellaan imperialismin väkivaltaisuuden korostumista, finanssikeinottelun paisumista ja voitontavoittelua, joka perustuu ihmiskunnan enemmistön alistamiseen kurjuuteen ja luonnon tuhoamiseen. Imperialismista on tullut kuolemanvaara koko ihmiskunnalle.

Militarismi on kasvanut valtioiden rakenteiden ohella kansainvälisiin rakenteisiin, kansainvälisiksi sotilaallisteollisiksi yhteenliittymiksi. USA ja Nato ovat ottaneet itselleen oikeuden ajaa etujaan ennakoivilla iskuilla, hyökkäyssodilla, piittaamatta YK:sta ja kansainvälisestä oikeudesta.

Tekeillä olevan EU:n perustuslain keskeinen osa on unionin muuttaminen sotilasliitoksi, Naton ”eurooppalaiseksi pilariksi”, jonka jäsenet sitoutuvat ”yhteisen puolustuksen” kehittämiseen yhteistyössä Naton kanssa, asemenojen lisäämiseen, turvatakuisiin, interventiojoukkojen muodostamiseen ja tarvittaessa ilman YK:n mandaattia tapahtuviin hyökkäystoimiin.

Imperialismi synnyttää myös vastavoimat

Laaja sodanvastainen liike, sosiaalifoorumit, työläisten ja toimihenkilöiden lakkotaistelut, joukkoliikkeen julkisten palvelujen puolesta, vaatimukset kansanäänestyksen järjestämiseksi EU:n perustuslaista, kehitysmaiden vastarinta Maailmankauppajärjestössä ja monet muut osoittavat, että imperialismi synnyttää myös vastavoimansa.

Uusliberalismin ja kapitalismin vastaisten voimien keskustelun, analyysien, vaihtoehtojen ja yhteistoiminnan kehittäminen ratkaisee todella paljon. Hyvän lähtökohdan sille tarjoaa Euroopan sosiaalifoorumin lopuksi pidetyn yhteiskunnallisten liikkeiden yleiskokouksen vetoomus:

— Sodan ja miehityksen vastaisen joukkoliikkeen jatkaminen ja kansainvälisen toimintapäivän järjestäminen 20.maaliskuuta. Tässä on kyse myös USA:n johdon julistaman jatkuvan sodan pysäyttämisestä, uusien ennakoivien iskujen estämisestä. Suomessa se merkitsee samalla kamppailua maamme pitämiseksi erossa USA:n johtamasta Natosta ja euroarmeijasta.

— Kansanäänestysliikkeen voimistaminen EU:n perustuslain alistamiseksi kansanäänestykseen. Hallitusten valmistelema esitys ”perustuslaillistaa” uusliberalistisen kehitysmallin, alistaa ihmisten perusoikeudet ja julkiset palvelut kilpailun vapaudelle, keskittää valtaa ja militarisoi EU:ta.

— Työväen- ja kansalaisliikkeiden yhteistoiminta sosiaalisten perusoikeuksien alasajon ja julkisten palvelujen yksityistämisen pysäyttämiseksi. Tämä on samalla haaste ammattiyhdistysliikkeen nostamisesta uudelleen radikaaliksi yhteiskunnalliseksi uudistusliikkeeksi, joka on valmis käyttämään niitä vaikutusmahdollisuuksia, joita työväenluokalla on talouden avainasemissa.

Kaikessa tässä tarvitaan myös vahvempi SKP, joka on osa kansainvälistä kommunistista ja imperialisminvastaista liikettä, toimii työtätekevien ja vähävaraisten ihmisen kanssa ja hyväksi, yhdistää työväen- ja kansalaisliikkeitä, ja tuo marxilaisen analyysin ja sosialismin perspektiivin yhteiskunnallisiin liikkeisiin.

© 2019 Yrjö Hakanen
webDesign: Mekanismi »