Millaiseen sosialismiin ja miten?

Kymmenen vuotta sitten porvarillisissa piireissä vallitsi euforia, julistettiin kapitalismin voittoa ja sosialismin jäämistä vain historian sivuille. Aineksia siihen antoi Neuvostoliiton ja Itä-Euroopan reaalisosialismin romahdus, mutta myös kapitalismin nopea kehitys. Nyt euforia on vaihtunut kriisimielialoihin.

Yhä harvempi uskoo kapitalismin tuovan helpotusta työttömyyden, köyhyyden, ympäristön tuhoutumisen ja sodanvaaran kaltaisiin suuriin ongelmiin tai edes omaan arkeensa. Miljardin ihmisen jokapäiväinen nälänhätä ja ilmastomuutos kertovat siitä, että tarvitaan radikaaleja muutoksia ja että niillä on kiire.
Nykytilanteen paradokseja on se, että samaan aikaan kun kapitalismin puitteiden yli menevien uudistusten tarve kasvaa, on niiden toteuttaminen käynyt vaikeammaksi. Tähän on monia syitä.

Finanssipääoman voimistuminen

Eräs keskeinen tekijä on finanssipääoman kansainvälisen mahdin kasvu. Vaikka valtiot ja alueet kilpailevat siitä, mihin pääoman sijoittuvat, on finanssipääoma entistä kansainvälisempää ja vähemmän sidoksissa mihinkään alueisiin. Sen spekulatiivinen luonne on korostunut; rahapääoma kiertää ympäri maailmaa hunajapaikkoja hakien. ”Terrorismin vastainen sota” ja kiihtyvä asevarustelu kertovat imperialismin taantumuksellisimpien piirien pyrkimyksistä varmistaa asevoimalla kansojen alistaminen finanssipääoman maailmanherruuteen.

Uusliberalistinen politiikka palvelee kansainvälisen suurpääoman etuja poistamalla pääomaliikkeiden esteitä, heikentämällä työntekijöiden sopimusturvaa, leikkaamalla sosiaalisia menoja, yksityistämällä julkista sektoria ja syrjäyttämällä kansalaisten vaaleilla valitsemia elimiä.

Euroopan unioni on esimerkki siitä, miten suurpääoman ja valtion voimat kietoutuvat yhteen uudella, ylikansallisella tasolla. EU:lle valmisteltavalla perustuslailla ollaan määrittelemässä myös kansalaisten perusoikeudet ja yhteiskunnalliset valtasuhteet uudelleen tavalla, joka merkitsee historiallista askelta taaksepäin demokraattisten oikeuksien kehityksessä.

Taistelu demokratian puolesta

Kaikki tämä korostaa demokratian puolesta käytävän kamppailun keskeisyyttä sosialismiin tähtäävässä strategiassa. 2000-luvun alun vasemmiston haasteena on elvyttää Karl Marxin visio sosialismista demokratian täydellistymisenä.

Kun ihmisten enemmistön edut ja uudistusvaatimukset törmäävät entistä suurempaan ja kansainvälisempään pääoman mahtiin, on muutosliikkeen oltava mahdollisimman laaja. Tällainen liike rakentuu ihmisten toiminnasta omien tavoitteidensa ja oman vaikutusvaltansa puolesta. Suomalaisen vasemmiston paradokseja on se, että samaan aikaan kun omia etujaan puolustavat ihmiset ja uusliberalismin vastaiset liikkeet asettavat yhä useammin kapitalismin puitteiden yli meneviä tavoitteita, ovat SDP ja Vasemmistoliitto luopuneet kapitalisminvastaisista tavoitteista ja siirtyneet tukemaan yksityistämisen politiikkaa.

Esimerkiksi irtisanomisia vastustavien työntekijöiden vaatimukset asettavat kyseenalaiseksi pörssikeskeisen talouden voitontavoittelun logiikan. Vaatimus demokratian ulottamisesta sinne, missä nyt määrää raha, suuntautuu nykyisen demokratian rajoitusten ylittämiseen ja omistuksen antaman etuoikeutetun aseman kumoamiseen. Ekologisen rakennemuutoksen toteuttaminen edellyttää kapitalismin korostaman yksipuolisen määrällisen kasvuajattelun hylkäämistä ja toisenlaista taloudellisen kehityksen mallia. Vaatimus kansanäänestyksen järjestämiseksi EU:n perustuslaista avaisi mahdollisuuden irtaantua EU:sta ja ottaa käyttöön keinoja, joilla voidaan rajoittaa ylikansallisen pääoman valtaa. USA:n sotapolitiikan vastustaminen ja Suomen liittoutumattomuuden puolustaminen puolestaan on samalla kamppailua Suomen pitämiseksi erossa imperialismin militaristisista rakenteista.

Tällaiset demokraattiset uudistusvaatimukset eivät ole meille kommunisteille vain taktisia välikappaleita, joilla pyrimme paljastamaan kapitalismin tai joita käytämme siksi, että pelkkä sosialistinen propaganda ei riitä kasvattamaan tarpeeksi laajaa liikettä. Ne rakentavat siltaa nykyisestä kohti sosialismia ja niiden loppuun asti toteuttaminen on sosialismin keskeistä sisältöä.

Demokratia ja sosialismi

Oikeisto on aina pyrkinyt esittämään sosialismin vastakohtana demokratialle ja vapaudelle. Sosialismin nimissä erityisesti Stalinin ja Maon kaudella tehdyt rikokset ovat antaneet vettä myllyyn tälle propagandalle. Toisin kuin uusliberalismin ideologit väittävät, markkinoiden — illusorinen — vapaus ei kuitenkaan tuota demokratiaa vaan pääoman harvainvallan. Omalla tavallaan työväenliikkeen ja demokratian yhteydestä kertoo sekin, että sosialismin tappiot ovat johtaneet myös demokratian kriisiin.

Sosialismi on ensimmäinen yhteiskuntamuoto, jossa ihmiset pyrkivät tietoisesti rakentamaan demokraattisen ja vapaan yhteiskunnan, joka ei perustu taloudelliseen pakkoon. Toisin kuin porvarillisessa vallankumouksessa, joka rakentui jo feodalismin oloissa kasvaneiden taloudellisten suhteiden pohjalle, sosialistisessa vallankumouksessa joudutaan luomaan paitsi uusi poliittinen järjestelmä myös uudenlaiset taloudelliset ja sosiaaliset suhteet. Näiden suhteiden luominen edellyttää poliittisen vallan valtaamista ja uudentyyppistä demokratiaa, joka on vapaa porvarillisen demokratian rajoittuneisuudesta. Se ei onnistu, jos vallankumous tarkoittaa vain asettumista taloksi entisten vallanpitäjien paikalle. Vielä vähemmän sosialistinen vallankumous on kaappaus, jonka toteuttamisessa demokratia on vain väline, joka voidaan heittää pois kun valta on saatu.

Riistosta ja alistamisesta vapaan yhteiskunnan rakentaminen edellyttää vapaiden ja tietoisten työntekijöiden yhteistoimintaa ja pitkälle kehittyneiden tuotantovoimien suunnitelmallista kehittämistä. Se edellyttää laajaa demokratiaa, työväen itsehallintoa, aktiivista kansalaisyhteiskuntaa ja ihmisten kaikinpuolista kehitystä. Vaikka sosialismi poistaa yhteiskuntaluokkien taloudelliseen asemaan perustuvat sovittamattomat ristiriidat, on sosialismissa kokemusten perusteella kyse pitkästä siirtymävaiheesta, jossa eri väestöryhmien ja alueiden kehityksen erilaisuuteen liittyy muunlaisia ristiriitoja. Niiden havaitseminen, ymmärtäminen ja ratkaiseminen edellyttää laajaa demokratiaa, itsehallintoa ja jokaisen kansalaisen demokraattisten oikeuksien turvaamista.

Edustuksellinen demokratiakin saa sosialismissa lisää merkitystä, kun se ulottuu myös talouden alalle ja kun sen rinnalla kehitetään itsehallinnon, osallistumisen ja suoran demokratian muotoja. Tällaisia voivat olla esimerkiksi vasemmistovoimien aloitteesta Porto Alegressa, Brasiliassa ja Keralassa, Intiassa kehitellyt osallistuvan budjetoinnin ja suunnittelun muodot, joilla voitaisiin kehittää Suomen kuntien itsehallintoa.

Kysymys tuotantovälineiden omistuksesta

Talouden kehitys riippuu nykyään yhä enemmän muusta kuin vain välittömästä työstä ja siihen käytetystä ajasta. Yhä tärkeämpi merkitys on työntekijöiden osaamisella ja yhteistyöllä, tiedon ja informaation hallinnalla, energian ja luonnonvarojen säästämisellä, uuden teknologian hyödyntämisellä ja yhteiskunnan palvelujen tasolla. Tuotannon yhteiskunnallinen luonne voimistuu. Se on entistä enemmän ristiriidassa tuotantovälineiden yksityisen omistuksen ja siihen perustuvan lisäarvon anastamisen kanssa.

Jos sosialismi typistetään SDP:n ja Vasemmistoliiton tavoin vain arvomaailmaksi päädytään logiikkaan, jossa sopeudutaan helposti kapitalismin rakenteelliseen eriarvoisuuteen. Kapitalismissa vallitsevat tuotantovälineiden yksityiseen omistukseen perustuvat tavara- ja rahasuhteet muovaavat ja määräävät viime kädessä myös muiden yhteiskunnan sektoreiden toimintaedellytyksiä. Vaihtoehtoiset taloudet ja yhteisöt jäävät marginaaliin tai joutuvat tahtomattaankin uusintamaan kapitalismissa vallitsevia jakoja ja ristiriitoja, jos ei puututa talouden ”kovan” sektorin valta- ja omistussuhteisiin. Tähän ovat törmänneet niin osuustoimintaliike kuin erilaiset vihreät yritykset luoda vaihtoehtoisen talouden saarekkeita kapitalismin sisälle. Sama ongelma liittyy myös Jeremy Rifkinin ideoihin ns. kolmannesta sektorista talouden kovan ytimen realiteeteista vapaana kansalaisyhteiskunnan toimintana.

Suhtautuminen tuotantovälineiden omistukseen on jokaisen kapitalisminvastaisen liikkeen peruskysymys. Pariisin kommuunin ajoista alkaen porvarillinen propaganda on pyrkinyt esittämään sosialismin kaiken henkilökohtaisen omistuksen lopettamisena ja kaiken valtiollistamisena. Kuitenkin Marx vastasi jo Pariisin kommuunin kokemuksia arvioidessaan syytöksiin ”omistuksen poistamisesta” toteamalla, että ”kommuuni tahtoi poistaa kaiken luokkaomistuksen, joka muuttaa monien työn harvojen rikkaudeksi… Se tahtoi tehdä henkilökohtaisen omaisuuden todellisuudeksi muuttamalla tuotantovälineet, maan ja pääoman, jotka nyt ovat ennen muuta työn orjuuttamisen ja riistämisen välikappaleita, pelkästään vapaan ja assosioituneen työn aseiksi”. Kommunistisen puolueen manifestissa puolestaan todettiin, että sosialismi ”ei riistä keneltäkään valtaa omistaa yhteiskunnallisia tuotteita, se riistää vain vallan orjuuttaa vierasta työtä tuon omistuksen avulla”. Sekä Marx että Lenin vertasivat sosialismissa vallitsevia taloudellisia suhteita osuuskuntiin.
 
Omistuskysymystä ei ratkaista kertaheitolla. Tähänastisten kokemusten valossa on selvää, että sosialismin kaudella on pitkään monia omistusmuotoja. Esimerkiksi SKP on jo historiansa alkuvaiheista lähtien puolustanut työtätekevien talonpoikien ja pienyrittäjien oikeutta omistaa tuotantovälineensä. Yhteiskunnallisella omistuksella tulee olla kuitenkin ratkaiseva osuus kansantaloudessa, jotta kehitystä voidaan ohjata demokraattisesti ja suunnitelmallisesti. Myös yhteiskunnallisella omistuksella on erilaisia muotoja; se voi olla valtiollista, kunnallista ja osuustoiminnallista. Jotta yhteiskunnallisen omistuksen keskeinen osuus ei johda valtiollisbyrokraattiseen hallintoon, kuten kävi muun muassa Neuvostoliitossa, tullaan taas kysymykseen uudentyyppisestä demokratiasta, joka rakentuu alhaalta ylöspäin ja perustuu laajaan työväen itsehallintoon, aktiiviseen kansalaisyhteiskuntaan ja jokaisen yksilön perusoikeuksien kunnioittamiseen.

Uusi taloudellisen kehityksen malli

Markkinat eivät enää sosialismissa alista politiikkaa, mutta markkinoita tarvitaan talouden ohjaamisen ja suunnittelun välineenä. Historiasta löytyy esimerkkejä yrityksistä sivuuttaa jo sosialismin rakentamisen alkuvaiheissa markkinat ja niillä muodostuvat tavara- ja rahasuhteet keskitetyllä komentohallinnolla ja suurilla harppauksilla. Sitä ovat yrittäneet niin Stalin kuin Mao, ja tuhoisin seurauksin. Tässä yhteydessä kannattaa muistaa, mitä Marx kirjoitti Pääoman kolmannessa osassa: ”Kapitalistisen tuotantotavan kumoamisen jälkeen, mutta yhteiskunnallisen tuotannon säilyessä, arvon määritys pysyy hallitsevana siinä merkityksessä, että työajan määrääminen ja yhteiskunnallisen työn jakaminen eri tuotantoryhmien kesken ja vihdoin tätä koskeva kirjanpito tulee olennaisemmaksi kuin koskaan”.

Maailman sosiaalifoorumissa puhunut intialainen marxilainen tutkija Prabhat Patnaik korosti, että kapitalistisen globalisaation vaihtoehdot ovat vailla onnistumisen mahdollisuuksia jos ne eivät luo uutta talouden kehityksen mallia sekä tuotannossa ja tuotteissa että ihmisten elämäntavoissa. Sosialismi ei tarjoa näköaloja sosiaalisesti ja ekologisesti kestävälle kehitykselle jos se ottaa annettuna kapitalismin luomat tuotantovoimat ja kilpailee kapitalismin kanssa vain niiden määrällisessä kehittämisessä.
 
Tässä on kyse paitsi työn tulosten jakamisesta oikeudenmukaisesti myös siitä, että tuotannon kehitystä ohjaavat ihmisten tarpeet eikä voitontavoittelu. Yhteiskunnallisen rikkauden mitaksi tulee rahan ja tavaroiden paljouden sijasta yhä enemmän se aika, jonka ihminen voi käyttää itsensä toteuttamiseen ja kykyjensä kaikinpuoliseen kehittämiseen. Samalla on kyse talouden toimintatapojen ja rakenteiden sopeuttamisesta luonnon tuottokyvyn kannalta kestäviin puitteisiin. Tällainen talous perustuu luonnon tuottokyvyn kannalta kestävään mittakaavaan, pääsääntöisesti uusiutuviin energialähteisiin sekä systemaattiseen kierrätykseen ja uudelleenkäyttöön.

Tällaisten uudistusten toteuttaminen ei ole mahdollista ellei luoda keinoja, joilla voidaan paikallisesti, kansallisesti ja alueellisesti kontrolloida ja ohjata luonnonvarojen käyttöä, pääomaliikkeitä, ulkomaankauppaa ja teknologiaa. Tämä korostaa yhtäältä demokraattisten uudistusten puolesta omassa maassamme käytävän kamppailun luonnetta imperialisminvastaisena taisteluna, ja toisaalta tarvetta demokratisoida kansainvälistä järjestelmää niin, että se antaa tilaa eri maiden ja alueiden itsenäiselle kehitykselle.

Uusi punavihreä SKDL?

On yhdistettävä kamppailu USA:n sotapolitiikkaa, EU:ta ja Maailmankauppajärjestön valtaa vastaan kamppailuun saman uusliberalistisen politiikan kääntöpuolta, irtisanomisia, valtionyhtiöiden ja julkisten palvelujen yksityistämistä, sosiaaliturvan heikentämistä ja poliisivallan lisäämistä vastaan. Suomen liittoutumattomuuden ja idänsuhteiden perinteiden hylkäämisen sijasta on syytä käyttää niitä hyväksi vaihtoehtojen kehittämiseksi USA:n hallitsemalle yksinapaiselle maailmanjärjestykselle. Tällaisia vaihtoehtoja voi tarjota sellainen yleiseurooppalainen yhteistyö, joka ei pyri alistamaan Itä-Eurooppaa EU:n puolisiirtomaaksi ja joka rakentaa uudentyyppisiä yhteistyökuvioita kansainvälisissä järjestöissä Kiinan, Intian, Etelä-Afrikan, Brasilian ja muiden kehitysmaiden kanssa.

Maailman, Euroopan ja Suomen sosiaalifoorumit kertovat siitä, että tähän kamppailuun on tullut mukaan entistä laajempi joukko toimijoita. Asemansa, ammatillisen järjestäytyneisyytensä ja taistelukokemuksensa takia työväenluokasta riippuu ratkaisevalla tavalla se, miten tämä voima kehittyy. Samalla on haasteena uusliberalismin vastaisten liikkeiden suuntaaminen myös poliittiseksi voimaksi ja poliittisen vaikuttamisen väylien avaamiseksi näiden liikkeiden vaatimuksille. Kokemus osoittaa, että tässä tarvitaan vahva kommunistinen puolue.

Vain entistä vahvempi paine vasemmalta voi pysäyttää SDP:n ja Vasemmistoliiton oikeistolaistumisen ja tehdä työväenliikkeestä uudelleen radikaalin yhteiskuntaa uudistavan voiman. Siten voimme luoda edellytyksiä myös nyt hajanaisten punavihreiden voimien kokoamiselle poliittiseen yhteistyöhön, tulevaisuudessa ehkä uudenlaisen punavihreän SKDL:n muodostamiselle.