Liikkumisrajoituksia koskevan esityksen kaatuminen perustuslakivaliokunnassa on nostanut taas kerran esille lainvalmistelun tason. Samalla herää kysymys, onko hallituksen näkemys ”parhaasta käytettävissä olevasta tiedosta” liian kapea-alainen. Oma lukunsa on vielä oikeuskansleri Tuomas Pöystin ja lakien valmistelusta keskeisesti vastanneiden kansliapäälliköiden vastuu.

Olen koronapandemian alusta alkaen ihmetellyt sitä, että hallitus nojaa usein yllättävän kapea-alaiseen asiantuntemukseen. Epidemiologinen ja muu lääketieteellinen tieto on tietysti aivan keskeistä, kun on kyse pandemian torjumisesta. Mutta kun harkitaan esimerkiksi rajoitustoimien vaikuttavuutta ja vaikutuksia, on kyse paljon laaja-alaisemman tiedon tarpeesta. Erityisesti sosiaalisten vaikutusten arvio on jäänyt selvästi lapsipuolen asemaan.

     *****

Ymmärrän, että korona-ajan lainsäädännön haasteet ovat poikkeuksellisia eikä niihin löydy valmiita malleja. Mutta hallituksen lainvalmistelun ja perustuslakivaliokunnan välistä kuilua en ymmärrä. Eikö lakiesitysten valmistelussa ole haluttu käyttää laajempaa oikeudellista asiantuntemusta? Onko kuviteltu, että THL:n, HUS:n ja STM:n esitykset riittävät myös perusoikeuksien tulkitsemisessa? Vai onko juristeja kuultu suppeasti valikoiden? Ja ehkä välillä olisi hyvä kuulla myös eliitin ”kuplan” ulkopuolelta arjen asiantuntijoita?

Asiantuntijoihin vetoaminen on ymmärrettävää, mutta paraskaan tieto ei poista sitä, että erilaisia rajoituksia ja muita keinoja valittaessa tehdään myös poliittisia valintoja.

Erityisesti pääministeri Sanna Marin ja peruspalveluministeri Krista Kiuru ovat vedonneet hallituksen esitysten vaihtoehdottomuuteen pyrkiessään vakuuttamaan eduskuntaa, ja varmaan erityisesti meitä kansalaisia. Arvelen, että tämä on alkanut koronakriisin jatkuessa murentaa pääministerin ja hallituksen uskottavuutta, kun samaan aikaan on ollut selvää, että asiantuntijoilla on asioista keskenään erilaisia arvioita. Sama on koettu muun muassa keskusteluissa valmiuslakien käyttöönotosta, maskisuosituksista ja mahdollisuudesta vaatia negatiivista koronavirustestitulosta Suomeen saapuvilta.

Olisi hyvä kuulla, mihin ja keiden esittämiin tietoihin perustui esimerkiksi pääministerin perustelu, että liikkumisrajoitukset olivat ”ainoa keino” puuttua yksityisissä tiloissa tapahtuviin kokoontumiin, joissa virus leviää. Julkisessa keskustelussa esitettiin vaihtoehtoisia keinoja, mutta hallitus valitsi ”vaihtoehdottoman” politiikan retoriikan. Todennäköisesti tämä on eräs perussuomalaisten ja kokoomuksen kannatuksen nousua ruokkinut tekijä.

     *****

Oikeuskanslerin pitäisi antaa hallitukselle tietoa oikeudellisista kysymyksistä ja valvoa ennakolta hallituksen esitysten perustuslainmukaisuutta. Tuomas Pöysti on tässä epäonnistunut toistuvasti. Hänen valintansa oikeuskansleriksi herätti aikoinaan kummastusta, koska hän oli sitä ennen alivaltiosihteerinä vetänyt sote-esitysten valmistelua, joka oli toistuvasti kaatunut esitysten perustuslainvastaisuuteen.

Hallituksen kannalta tilannetta ei ole ainakaan helpottanut se, että STM:n kansliapäällikkönä toimii Kirsi Varhila, joka on ollut vuodesta 2013 alkaen tekemässä perustuslainvastaisina kaatuneita sote-esityksiä. Lisäksi nyt kaatuneen liikkumisrajoituksia koskevan esityksen valmistelussa keskeinen rooli oli alivaltiosihteeri Timo Lankisella, jonka aiempi ura liittyy lähinnä opetushallintoon.

     *****

Sanna Marinin hallitukselle liikkumisrajoituksia koskevan esityksen kaatuminen on iso tappio. Ministereiden ja johtavien virkamiesten ohella se vie luottamusta myös hallituspuolueiden kansanedustajilta, jotka tämän kaatuneen esityksen hyväksyivät.

Tärkeintä nyt on tietysti hakea parempia keinoja taittaa koronaviruksen ja sen uusien muunnosten leviäminen ja saada viruksen esiintyminen mahdollisimman pian alas. Se on vaikea ja monitahoinen haaste mille tahansa hallitukselle. Me voimme itse kukin ja kaikki vaikuttaa siihen välttämällä tilanteita, joissa voi saada tartunnan tai tartuttaa muita. Se ei ole sama asia kuin usein kuultu kehotus ”välttää sosiaalisia kontakteja”. Päinvastoin, on tärkeä pitää huolta siitä, että kukaan ei jää yksin – kunhan tekee sen koronaturvallisesti.