Kuka ja miksi hyväksyi USA:n provokatiiviset sotaharjoitukset?

”Nyt keskustellaan siitä, kuka hyväksyy harjoitukset ja miten niistä tiedotetaan”, kertoo aamun Helsingin Sanomat tasavallan presidentin ja hallituksen ulko- ja turvallisuuspoliittisen ministerivaliokunnan keskiviikon kokouksesta. Kyse on kohua herättäneistä Yhdysvaltojen Suomessa järjestämistä F15C-hävittäjäosaston ja Stryker-rynnäkköpanssareiden sotaharjoituksista.  Samalla HS kertoi, että tulossa on vielä kolmaskin USA:n järjestämä harjoitus – merisotaharjoitus Baltops-16 Itämerellä, johon liittyy Hankoniemelle tehtävä maihinnousu.

”Harjoitukset ovat osa normaalia, arkipäiväistä ja kaikkien maiden puolustusvoimille tarpeellista toimintaa”, selittää puolustusministeri Jussi Niinistö blogissaan. Toisteleeko puolustusministeri tässä kenraaleiden hänelle kirjoittamia fraaseja, onko ministerin osaaminen todella näin surkeaa vai yrittääkö hän peitellä tosiasioita? Myös ulkoministeri Timo Soini on vähätellyt asiaa, pitänyt tarpeellisena jopa lisätä amerikkalaisten harjoituksia Suomessa.

Kyse ei todellakaan ole mistään tavanomaisesta, arkipäiväisestä toiminnasta. USA järjestää nyt ensi kertaa omia sotaharjoituksiaan Suomen alueella ja Suomen armeijan tukikohtiin tukeutuen. Aiemmin yhdysvaltalaisia joukkoja on ollut mukana vain osana Naton ja rauhankumppanuusohjelman yhteisiä harjoituksia. Koskaan ennen ei USA ole järjestänyt Suomen itärajalla omia sotaharjoituksia. Tavanomaista ei ole sekään, että USA:n armeija kutsuu itse itsensä Suomeen sotaharjoituksiin.

Kaiken lisäksi Yhdysvallat käyttää Suomea sotaharjoituksiinsa Ukrainan ja Syyrian sotien sekä Naton itälaajenemisen kärjistämässä kansainvälisessä tilanteessa. USA on avoimesti ilmoittanut lisäävänsä Venäjän lähelle sijoitettuja asevoimia, sotaharjoituksia ja niiden rahoitusta osana Venäjää vastaan kohdistettua politiikkaa, johon liittyy myös Venäjän vastainen boikotti.

***

Helsingin Sanomien tieto siitä, että tasavallan presidentin ja hallituksen ulko- ja turvallisuuspoliittisessa ministerivaliokunnassa olisi keskusteltu sotaharjoitusten tiedottamisen pelisääntöjen lisäksi siitä, ”kuka päättää harjoituksista”, herättää huolestuttavia kysymyksiä.

Julkisuudessa esitettyjen tietoja mukaan USA:n sotaharjoitukset ovat sisältyneet kansainvälisten harjoitusten pidemmälle listalle, joka on hyväksytty UTVA:ssa viime vuonna. Jos näin on, eikö listalla ole annettu päättäjille riittäviä tietoja erilaisten harjoitusten luonteesta? Eivätkö päättäjät ole ymmärtäneet saamaansa informaatiota? Vai eikö maamme ulko- ja turvallisuuspoliittinen johto ymmärtänyt USA:n sotaharjoitusten provokatiivista merkitystä? Vai onko kyse suuruudenhullusta uhittelusta, jossa kumppanuus Yhdysvaltojen kanssa on syrjäyttänyt realistisen huolenpidon kansallisista turvallisuuseduista ja pyrkimykset pitää Suomi erossa suurvaltojen välisistä konflikteista?

Aleksanteri-instituutin tutkimusjohtaja Markku Kangaspuro on perustellusti kiinnittänyt huomiota siihen, että ”tämä on ihan jotain muuta kuin mitä presidentti Niinistö uudenvuodenpuheessaan totesi, että pitäisi tehdä luottamusta lisääviä toimia Itämeren alueella, aivan päinvastainen toimenpide”.

***

Onko Suomen puolustuspolitiikan kytkeminen askel askeleelta tiiviimmin Natoon johtanut myös ulkopolitiikan muutokseen, jossa turvallisuutta ei rakenneta enää vuoropuhelulla ja yhteistyöllä vaan yhä enemmän aseiden voimalla? Tähän viittaa myös se, että Juha Sipilän hallitus valmistelee valtavia, yhteensä yli kymmenen miljardin euron hankintoja ilma- ja merivoimille.

Eikö juuri nyt, kun vastakkainasettelu ja varustelu on lisääntynyt myös Itämeren ja Pohjolan alueella, tarvita sotilaallisesti liittoutumattoman Suomen ratkaisuja, joilla osoitetaan kaikille, että maamme ei ole käytettävissä minkään suurvallan tai sotilasliiton pyrkimysten välikappaleena? Kun poliittinen johto ei tähän kykene, tarvitaan rauhanliikkeen mahdollisimman laajaa kokoamista ja aktiivisuutta.

Kirjoita kommentti