Kriisien ja vastarinnan Eurooppa

Joulun alla Madridissa pidetyssä Euroopan vasemmiston kongressissa sai ikään kuin pikakelauksella kuvan kriisien ja vastarinnan Euroopasta. Kun Suomessa puhutaan kaunistellen talouden tasapainottamisesta ja rakennemuutoksista, vastustettiin Madridissa kurjistamispolitiikkaa ja koottiin voimia kapitalisminvastaiseen luokkataisteluun.

Täällä sixpack-hallituksen Suomessa vasemmiston kannatus on alhaisempi kuin koskaan, mutta monissa muissa Euroopan maissa radikaali vasemmisto on noussut merkittäväksi vastavoimaksi ja vaihtoehtoehdoksi hallitusten politiikalle, myös vaihtoehdoksi uusliberalistisen politiikan ruokkimille nationalistisille ja äärioikeistolaisille liikkeille. Radikaalia vasemmistoa Euroopan parlamentissa edustava Yhtyneen vasemmiston GUE/NGL-ryhmä kilpailee vaaliennusteissa oikeistopopulistien ja liberaalien kanssa kolmanneksi tai neljänneksi suurimman ryhmän paikasta.

Hallitusten ja Euroopan unionin politiikkaa vastaan on noussut ennennäkemättömän laaja eurooppalainen vastarinta. Monissa maissa on nähty vuosikymmeniin laajimmat yleislakot ja mielenosoitukset, vallattu työpaikkoja ja perustettu solidaarisuusverkostoja. Näissä kamppailuissa on kehittynyt ammattiyhdistysliikkeen, kansalaisjärjestöjen ja radikaalin vasemmiston yhteistoimintaa, joka näkyi muun muassa viime vuonna Ateenassa pidetyssä AlterSummitissa.

Uutta Madridissa oli perinteisesti sosialidemokraattien johtaman Euroopan ammatillisen yhteisjärjestön ETUC:n osallistuminen ja halu kehittää yhteistyötä kommunististen, sosialististen ja punavihreiden puolueiden muodostaman Euroopan vasemmiston kanssa. Sekä ETUC:n puheenjohtaja Ignacio Fernández Toxo että pääsihteeri Bernadette Ségol osallistuivat kokouksen keskusteluihin.

Koolla oli lähes 350 edustajaa 26 jäsenpuolueesta ja 7 tarkkailijajäsenenä olevasta puolueesta. Euroopan vasemmiston puheenjohtajana jatkaa Ranskan kommunistipuolueen puheenjohtaja Pierre Laurent.

Kriisin syyt ja syypäät

Madridiin kokoonnuttiin tilanteessa, jossa Euroopan unioni on historiansa syvimmässä kriisissä ja koko Eurooppa pahimmissa vaikeuksissa sitten toisen maailmansodan. Kyse ei ole vain talouden suhdanteista ja politiikan virheistä.

Kansainvälinen kilpailu on jo pidemmän ajan kuluessa vienyt yritysten voittoasteita alemmas ja yritykset hakevat lisää tuottoja polkemalla työehtoja ja kiertämällä veroja. Suuryritykset ovat hajauttaneet tuotantoa hakiessaan halpaa työvoimaa ja uusia markkinoita. Yritysten tuloksista on jaettu yhä suurempi osa osinkoina ja sijoitettu keinotteluun rahoitusmarkkinoilla.

Samalla kun pääoma kiertää maanisesti ympäri maailmaa ja bittiavaruudessa hunajapaikkoja ja pikavoittoja rohmuten, se on entistä vähemmän sidoksissa maantieteellisiin, tuotannollisiin ja valtiollisiin alueisiin. Mitä enemmän rahapääoma irtaantuu reaalitaloudesta, sen vähemmän se välittää työstä ja julkisista palveluista, joilla luodaan uutta arvoa ja hyvinvointia.

Nykyinen kriisi on ennen muuta suurimpien, globaalisti toimivien pankkien ja sijoittajien hallitseman finanssivetoisen kapitalistisen järjestelmän kriisi. Kymmenen suurinta pankkia hallitsee noin 75 % maailman valuuttakaupasta, jossa liikkuu vuodessa yli 1 000 biljoonaa dollaria. Johdannaismarkkinoista 80 – 90 % on 14 suurpankin hallinnassa. Kuvitteellisen talouden virtuaalimarkkinoilla pyörii jo 20 kertaa enemmän rahaa kuin on kaikkien reaalitaloudessa tuotettujen tavaroiden ja palvelujen rahassa laskettu arvo.

EU:n kriisipaketit ovat esimerkki siitä, miten pankkiirit, suursijoittajat ja vahvimmat valtiot pyrkivät selviytymään kriisistä panemalla laskut muiden maksettavaksi. Kyse ei olekaan vain talous- ja finanssikriisistä vaan myös massiivisesta tulojen, varallisuuden ja vallan uudelleenjakamisesta finanssimarkkinoita hallitsevan rikkaan eliitin hyväksi.

Yksityisten pankkien ja suursijoittajien velkoja ja riskejä on siirretty valtioiden vastuulle. Samaan aikaan valtioiden verotulot ovat vähentyneet, kun uuden teknologian käyttöönotto ja tuotannon siirtäminen halvan työvoiman maihin karsivat työpaikkoja. Julkisten palvelujen rahoitusta on vähentänyt myös tulonjaon muutos pääomatulojen hyväksi, yritysverotuksen keventäminen ja valtion yritysten yksityistäminen. Lisäksi tuhannet miljardit ovat kadonneet veroparatiiseihin, joihin arvioidaan sijoitetun jo kolmannes maailman varallisuudesta.

Euron ja EU:n kriisi

Talouskriisistä on tullut myös sosiaalinen, eräissä maissa jopa humanitaarinen kriisi. Kriisi on paljastanut eurojärjestelmän sisäiset ristiriidat ja samalla sen, miten haavoittuvia jäsenvaltiot ovat, kun talous- ja rahaliitto EMU on vienyt niiltä merkittävän osan talouspolitiikan keinovalikoimasta.

Euroalueen kansantaloudet ovat rakenteeltaan ja kehitykseltään erilaisia. Ennen muuta Saksa on hyötynyt vahvasta eurosta. Sen vaihtotase on ylijäämäinen ja pääosa ylijäämästä tulee euroalueelta. Kovimmin kriisi on iskenyt maihin, joiden vaihtotase on alijäämäinen.

EU-maiden mahdollisuuksia vastata kriisiin on vaikeuttanut se, että ne eivät voi lainata rahaa keskuspankilta eivätkä vaikuttaa korkotasoon velkakirjamarkkinoilla. Euroopan keskuspankki EKP on lainannut rahaa lähes nollakorolla yksityisille pankeille, jotka lainaavat sitä edelleen valtioille kovalla korolla. Kun kriisi puhkesi, lupasi EKP ostaa tarvittaessa pankeilta valtioiden velkakirjat, maksoi mitä maksoi. Näin pankkiireille luotiin lähes riskitön rahantekomahdollisuus.

Kriisiä on käytetty myös autoritaarisen EU-liittovaltion rakentamiseen. Samalla ”sosiaalisen Euroopan” ideat ovat väistyneet kilpailukyvyn ja rahoitusmarkkinoiden tieltä. Yhtenä askeleena tässä on talouskurisopimus, jolla EU-komissio sai valtuudet kontrolloida jäsenvaltioiden budjetteja ja puuttua niihin sanktioin, jos valtio ei noudata sopimuksen kriteerejä julkisen talouden rakenteellisesta tasapainosta.

Suomen rooli EU:n kriisissä on ollut erikoinen. Samat poliitikot, jotka puhuvat hyvinvointivaltion pelastamisesta, ovat Saksan Angela Merkelin hallituksen uskollisimpina liittolaisina ajamassa vaikeuksissa olevien maiden julkisten palvelujen, palkkojen ja eläkkeiden leikkaamista, julkisen sektorin yksityistämistä ja vaaleilla valittujen edustajien sivuuttamista EU:n, EKP:n ja Kansainvälisen valuuttarahasto ”Troikan” komennolla. Devalvaation on talouspolitiikan keinovalikoimassa korvannut ”sisäinen devalvaatio”: palkkojen ja julkisten palvelujen heikentäminen. Tämä on iskenyt erityisen rajusti naisiin, nuoriin ja maahanmuuttajiin.

Suomessa julkisten menojen karsiminen on kohdistunut erityisesti kuntiin. Niiden valtionosuuksien vuositasoa on Jyrki Kataisen hallituksen yksimielisillä päätöksillä leikattu tähän mennessä jo 1,4 miljardilla eurolla. Kunnat menettävät vuosina 2012–2017 yhteensä noin 7,4 miljardin tulot.

Toivon ja luokkataistelun ohjelma

Vasemmiston on luotava toivoa, kehitettävä konkreettisia vaihtoehtoja, koottava liittoja ja järjestettävä taistelua, korosti Euroopan vasemmiston kongressille Latinalaisen Amerikan vasemmiston terveiset tuonut Bolivian varapresidentti Alvaro Garcia Linera.

Kongressi avasikin toivon näköaloja uusliberalismin näännyttämälle Euroopalle. Poliittisessa asiakirjassa ”Unite for a left alternative in Europe” korostetaan, että hylkäämällä leikkauspolitiikka ja EU-sopimusten puitteet voidaan avata tie Euroopan uudelleenrakentamiseen. Asiakirja on luokkataisteluohjelma, joka tähtää poliittisten ja valtasuhteiden muuttamiseen ennen muuta voimistamalla joukkoliikkeitä.

Kriisi ja joukkoliikkeiden radikalisoituminen ovat vieneet myös Euroopan vasemmiston arvioita ja johtopäätöksiä vasemmalle. Suunta on ihan toinen kuin Suomen hallitusvasemmistolla.
Euroopan vasemmisto kokoaa voimia leikkauspolitiikkaa vastaan. Se esittää strategisten alojen julkisen omistuksen laajentamista, julkisten palvelujen parantamista vaihtoehtona yksityistämiselle, eurooppalaista minimipalkkaa (ETUC on esittänyt sen tasoksi 60 % kunkin maan keskipalkasta) ja sosiaaliturvan parantamista.

Tien avaamiseksi ulos kriisistä on puututtava myös pääomien ylikasautumiseen. Se tarkoittaa työn ja pääoman välisen tulonjaon muuttamista työntekijöiden hyväksi, spekulatiivisten pääomaliikkeiden rajoittamista varainsiirtoverolla, veroparatiisien lopettamista sekä lisää veroja rikkaille ja suuryhtiöille. Rahoitusmarkkinoilla keinottelun sijasta on ohjattava varoja reaaliseen talouteen, jossa työllä luodaan käyttöarvoja ja hyvinvointia.

Leikkauspolitiikan hylkäämisen ohella keskeistä on valtioiden vapauttaminen finanssimarkkinoiden otteesta ja talouden alistaminen palvelemaan ihmisiä. On luotava yhteiskunnallisesti omistettu ja demokraattisesti ohjattu pankkisektori. Samalla keskuspankille on annettava valtuudet myöntää edullisia lainoja valtioille sosiaalisesti ja ekologisesti kestäviin hankkeisiin.

Euroopan vasemmisto pitää keskustelua eurosta aiheellisena, ovathan Emu-kriteerit epäoikeudenmukaiset, epäsosiaaliset ja epädemokraattiset. Samalla asiakirjassa todetaan, että eurosta irtaantuminen ei johda automaattisesti edistykselliseen politiikkaan eikä ratkaise pääkysymystä, joka on finanssimarkkinoiden ja suurpääoman vallan kaventaminen.

Määrällisen kasvun sijasta Euroopan vasemmisto korostaa talouden sovittamista puitteisiin, jotka eivät ylitä luonnon kesto- ja tuottokykyä ja jotka turvaavat luonnon monimuotoisuuden ja ekosysteemien toimintakyvyn. Tällainen kehityksen uusi malli säästää energiaa, siirtyy yhä laajemmin uusiutuvaan energiaan, lyhentää tuotanto- ja kuljetusketjuja kehittämällä paikallistaloutta, lopettaa ympäristöresurssien yksityistämisen ja on globaalisti oikeudenmukaisempi.

Iso haaste on kehittää eurooppalaisen yhteistyön malli, joka laajentaa demokratiaa ja kunnioittaa kansallista itsemääräämisoikeutta. Autoritaaristen liittovaltiorakenteiden sijasta on lisättävä vaaleilla valittujen elinten valtaa ja kehitettävä osallistuvaa demokratiaa, kuten kansanäänestyksiä, kansalaisaloitteita, paikallista osallistuvaa budjetointia ja työpaikkademokratiaa. Tähän liittyy transatlantisen vapaakauppasopimuksen, ”talous-Naton”, torjuminen ja yhteistyö BRICS-maiden kanssa.

Ja lopuksi, muttei vähiten tärkeänä, Euroopan vasemmisto jatkaa työväenliikkeen sodanvastaisia perinteitä. Se vastustaa EU:n militarisoimista ja ”linnake-Eurooppaa” ja vaatii Naton purkamista ja aseidenriisuntaa.

(Artikkeli julkaistu Kulttuurivihkot 1/2014)