Kreikka, EU ja vasemmisto

16.7.2015

”Vasemmisto ei tule enää saamaan ääniä, ja syyllinen on Tsipras.” Näin julistaa tutkija Lauri Holapan kolumni tänään Helsingin Sanomissa. Holapan pettymys kuvastaa sitä, miten suuria odotuksia on eurooppalaisen vasemmiston piirissä on ollut Alexis Tsipraksen johtamaa Kreikan Syrizaa kohtaan.

Kreikan kriisistä ja Syrizan johtaman vasemmistolaisen hallituksen esittämien vaihtoehtojen kaatamisesta euroryhmän ja Troikan voimin on vasemmiston tärkeä tehdä johtopäätöksiä. Mutta joku tolkku kritiikissäkin pitäisi olla.

Nuoren Holapan sosialidemokraattiset puoluetoverit ovat olleet oikeiston kanssa innolla ajamassa talous- ja rahaliittoa, EU-sopimuksia ja kurjistamispolitiikkaa, joka polki alleen Kreikan demokratian ja muutokset toiveet. Juuri kokoomuksen ja sosialidemokraattisen veljespuolueet loivat Kreikkaan korruptoituneen hallintojärjestelmän ja ajoivat maan talouden kriisiin. Suomessa SDP, Vasemmistoliitto ja vihreät ovat hallituksessa ollessaan toteuttaneet leikkauspolitiikkaa ja hyväksyneet eurokurisopimukset. SDP:n puheenjohtaja suorastaan kilpailee Timo Soinin ja Alexander Stubbin kanssa kreikkalaisten mollaamisessa.

Euron ja EU:n kriisi

Kriisissä ei ole vain Kreikka. Kriisissä on koko eurojärjestelmä ja EU.

Talous- ja rahaliitto ei ole tuonut euroon siirryttäessä luvattua vakaata kehitystä. Päinvastoin eurojärjestelmä on osoittautunut ”valuvikaiseksi”, kyvyttömäksi ottamaan huomioon eri maiden talouksien eroja – ja jopa pahemmaksi virheeksi kuin me euroon siirtymistä aikoinaan vastustaneet osasimme varoittaa. Talous- ja rahaliitto ei tarjonnut kunnollisia keinoja vastata, kun kansainvälinen finanssikriisi puhkesi ja levisi euroalueelle.

Eurosta on muodostunut yhä epädemokraattisempi ja yhä laajemmin jäsenmaiden asioihin puuttuva komentojärjestelmä. Se toimii finanssimarkkinoiden ja vahvimpien valtioiden hallitusten ehdoilla, leikkauspolitiikan vaihtoehdottomuuden ”oikeuttajana” ja estää vaikeuksissa olevia maita ratkomaan ongelmiaan. Tämä on sopinut erityisesti Saksalle, joka tekee kaupassa euroalueen sisällä jatkuvasti ylijäämää, ja tietysti pankkiireille ja suuryhtiöille. Eurokurin avulla on jaettu tuloja, varallisuutta ja valtaa niiden hyväksi.

Euron ”valuvikojen” lisäksi on kyse poliittisista valinnoista, joilla pankkien tukeminen, julkisen sektorin leikkaaminen ja yksityistäminen on asetettu tärkeämmäksi kuin sosiaalinen kehitys, työllisyys ja demokratia. Tällä politiikalla on pahennettu talouden taantumaa myös Suomessa. Saksan oikeistohallituksen johdolla Kreikasta tehtiin varoittava esimerkki muille maille –  erityisesti Espanjalle, Italialle, Portugalille ja Ranskalle – samalla kun haluttiin nujertaa kreikkalaisten vastarinta.

EU ei ole tuonut Eurooppaan yhtenäisyyttä. Kreikan kriisi on nostanut uudelleen pintaan Saksan ja Ranskan ristiriidat.  Äärioikeisto ja rasismi ovat voimistuneet.  Välimeren alueen sodat ja pakolaiskriisi, Ukraina, vastakkainasettelu Venäjän kanssa, asevarustelun kiihtyminen ja Helsingin Etykin 40-vuotiskokouksen epäonnistuminen EU-politiikan seurauksena kertovat siitä, etteivät edes tavoitteet EU:sta ”rauhanprojektina” ole toteutuneet.

Kriisi euroeliitin politiikan keinona

Euroeliitti on aina pyrkinyt käyttämään kriisejä hyväkseen paitsi jakaakseen uudelleen tuloja ja varallisuutta myös keskittääkseen lisää valtaa itselleen. Näin on vaarassa käydä nytkin.

Talous- ja finanssikriiseihin vedoten on esitetty, että EU:sta pitää tehdä myös tiivis poliittinen unioni.  Tällä tavalla voitaisiin ehkä antaa ”lailliselta” näyttävä asu sille kiristykselle, jolla Kreikalle saneltiin viikonloppuna ”julmuuksien lista” (Spiegel). Mutta itse ongelmaa, eli päätöksenteon irtaantumista kansalaisista, isojen valtioiden hallitusten ylivaltaa ja kansojen itsemääräämisoikeuden polkemista, se ei ratkaise. Demokratiaongelmia kärjistäisi myös EU:n ja USA:n välille tekeillä oleva TTIP-sopimus.

Ei siis riitä vain arvioida Kreikan ja Syrizan tekemisiä ja tekemättä jättämisiä. Tarvitaan vaihtoehto oikeiston ja finanssimarkkinoiden nyt hallitsemalle eurojärjestelmälle ja EU:lle. Eikä vain visioiden ja julkilausumien tasolla, vaan ennen muuta poliittisen keskustelun, toiminnan ja taistelun prosessina, jossa haastetaan oikeiston hegemoniaa, kootaan muutoksen tekijöitä, muutetaan voimasuhteita ja luodaan uudenlaisia demokraattisia käytäntöjä.

Virheitä ja opetuksia

On tärkeä eritellä kreikkalaisten kamppailun kokemuksia, myös viime viikonlopun neuvotteluissa yhtäältä Syrizan tappioihin ja toisaalta kurjistamis- ja yksityistämispolitiikan voittoon johtaneita syitä. Sen sijaan, että ryhtyisimme Holapan tapaan syyllistämään Syrizaa – joka nousi vastarintaan, esitti vaihtoehtoja ja taisteli kuukausia niin neuvottelupöydissä kuin kaduilla ja kansanäänestyksessä – voisi mallia hakea siitä, miten marxismin klassikot ovat käsitelleet luokkataistelun tappioita: hakemalla niistä opetuksia työväenliikkeen taistelun voimistamiselle.

SKP:n johdossa toimiessani osallistuin monissa Euroopan vasemmiston kokouksissa keskusteluun vaihtoehdoista eurokriisin ratkaisujen löytämiseksi. Me SKP:n edustajat korostimme perusteitaan myöten toisenlaisen Euroopan rakentamista ja puuttumista myös finanssipääoman valtaa. Esitin keskusteluissa myös tarvetta B-suunnitelmaan, jolla varaudutaan ja valmistaudutaan tilanteeseen, jossa joku tai jotkut maat päätyvät ulos eurosta, haluttiin sitä tai ei. B-suunnitelmaa ei tehty. Nyt on helppo sanoa, että se olisi tarvittu, mutta olisi monimutkaisten taloudellisten ja poliittisten prosessien yksinkertaistamista väittää, että Syriza olisi vain sillä voittanut.

Erityisen huonosti oppimestarin rooli sopii meille suomalaisille, kun katsoo, mikä rooli Suomen hallituksella on ollut euroryhmässä kreikkalaisten kiusaajana. Suomessa on kokemusta 90-luvun lamasta ja myös sen hoitamisen virheistä. Tästä huolimatta Suomen hallitukset ovat edustaneet Saksan rinnalla kovinta kuripolitiikkaa euroryhmässä.

Kun velka- ja pankkikriisi puhkesi, EU-johtajat lähtivät pelastamaan riskisijoituksilla keinotelleita pankkeja sen sijaan, että olisi tuettu vaikeuksiin joutuneita ihmisiä. Näin yksityisten pankkien ja suursijoittajien velat siirrettiin valtioiden kannettavaksi. Tilannetta heikennettiin vielä sillä, että kriisimaille annettujen luottojen ehdoksi asetettiin kovat leikkaus- ja yksityistämisohjelmat. Toteuttamalla näitä ohjelmia vain pahennettiin lamaa, työttömyyttä, köyhyyttä ja muita ongelmia – samalla kun niiden velkataakka vain kasvoi.

Vaihtoehtoja ja haasteita

Kurjistamispolitiikalle on esitetty vaihtoehtoja. Syrizan, Euroopan vasemmiston ja kommunististen puolueiden lisäksi niitä ovat kehitelleet lukuisat taloustieteilijät, ammattiyhdistysliike, Attac ja monet vaihtoehtoiset huippukokoukset.

Vaihtoehdoissa on korostettu tarvetta hylätä kurjistamispolitiikka ja elvyttää taloutta, välttää tuottavan julkisen omaisuuden myymistä (joka lyhyellä aikavälillä tapahtuisi yleensä vielä pilkkahintaan), uudelleenjärjestellä ja leikata velkoja, kohdistaa talouden sopeutustoimet sosiaalisesti oikeudenmukaisella tavalla, karsia asemenoja, vähentää korruptiota ja vahvistaa demokratiaa, muun muassa rajoittamalla pankkien valtaa ja laajentamalla työntekijöiden, osuuskuntien ja kuntien oikeuksia.

Vaihtoehto-ohjelmien kehittämisessä on vielä haasteita, ne koskevat esimerkiksi valuuttajärjestelmää, pääomaliikkeitä, työmarkkinoita, eurooppalaisen päätöksenteon rakenteita ja Euroopan suhteita muuhun maailmaan (mm. BRICS-maihin).  

Juuri nyt tarvitaan solidaarisuutta, aloitteita Kreikan humanitaarisen kriisin helpottamiseksi, velkojen leikkaamiseksi ja maan vapauttamiseksi euroryhmän ja Troikan sanelemasta kohtuuttomasta sopimuksesta. Kiristämällä tehty sopimus on mahdoton ainakaan kokonaan toteuttaa; sillä saadaan Kreikalle vähän lisää aikaa ja rahoitusta, mutta myös paljon tuhoa.

Mistä muutoksen voimat?

Vielä isompi haaste on sen poliittisen voiman kokoaminen ja kasvattaminen, jota tarvitaan näköalojen avaamiseksi vaihtoehtojen toteuttamiselle.

Kreikassa paljon riippuu siitä, miten monista eri ryhmistä koottu Syriza kykenee säilyttämään yhtenäisyytensä puolueena velkaohjelmaa koskevasta erimielisyydestä huolimatta.  Vielä isompi kysymys on se, millainen dialogi ja yhteys muodostuvat uudessa tilanteessa Kreikassa kommunistien, radikaalien vasemmistolaisten, muiden edistyksellisten puolueiden, ammattiyhdistysliikkeen ja kansalaisliikkeiden kesken.

Tsipraksen johtaman hallituksen törmääminen euroryhmän, Troikan ja finanssimarkkinoiden koviin voimiin osoittaa, miten vaikea on vasemmistolaisen politiikan tekeminen vain yhden valtion puitteissa, ja vielä enemmän jos hallitus ei pysty hallitsemaan pankki- ja rahamarkkinoita.

Syrizan hallituskaudella on syntynyt kansainvälinen Kreikka-solidaarisuusliike. Euroopan vasemmistolla on ollut tässä merkittävä rooli. Sen sijaan sosialidemokraatit jatkoivat useimmissa maissa oikeiston rinnalla. Tarvitaan lisää maita ja kansainvälistä yhteistyötä, joissa erilaiset vasemmistolaiset ja punavihreät puolueet, ay-liike ja kansalaisliikkeet kykenevät haastamaan oikeiston hegemonian EU-politiikassa.

Kreikan demokratian ja Syrizan vastainen hyökkäys on euroeliitin ja finanssipääoman luokkapolitiikkaa. Se on hyökkäys koko työväenliikettä ja demokratiaa vastaan. Myös Suomen vasemmiston ja ay-liikkeen on aika vastata oikeistolaiseen luokkapolitiikkaan entistä laajemmin työväen luokkataistelulla.

© 2018 Yrjö Hakanen
webDesign: Mekanismi »