Venäjän ympäristöpolitiikan professori Veli-Pekka Tynkkynen on jostain syystä ottanut asiakseen kirjoittaa Helsingin Sanomiin kirjoituksen, jossa hän syyttää Venäjän-tutkijoita vääristä arvioista, sinisilmäisyydestä ja Venäjään liittyvien riskien vähättelystä.

Neuvostoliiton hajoamiseen ja Venäjän kehitykseen liittyy paljon sellaista, jota tuskin kukaan on osannut virheittä arvioida. Ja yliopistoista on tietysti kautta aikojen löytynyt ja haettu joitain tutkijoita perustelemaan kulloinkin toteutettua politiikkaa. Mutta Tynkkynen esittää joukon väitteitä, joita ei minusta voi ohittaa.

Tynkkysen mukaan suomalaiset ja eurooppalaiset ovat tehneet oma-aloitteisesti Venäjän haluamia asioita. Hän kiteyttää sen Saksan idänpolitiikkaan, ”Ostpolitikin ydin oli liennytys, joka kuitenkin kannusti Venäjää lisäämään väkivaltaa”. Ostpolitik alkoi Saksassa Willy Brandtin kaudella 1960- ja 70-lukujen vaihteessa. Myös presidentti Kekkosen aktiivisesti edistämä liennytys huipentui Helsingin ETY-kokoukseen. – Tämäkö kannusti Venäjää lisäämään väkivaltaa?

Jos taas Tynkkynen tarkoittaa vain myöhempää aikaa Neuvostoliiton hajoamisen jälkeen, mikä siinä oli liennytyksen rooli? Tuskin Naton laajentamista, ydinaseiden rajoitussopimusten murenemista, Venäjän aloitteiden torjumista integraatiopolitiikassa tai toisaalta Jeltsinin kauden kaaosta seurannutta autoritaarisen hallinnon rakentamista Putinin kaudella voi listata liennytyspolitiikan aikaansaannoksiksi.

Tynkkynen arvostelee niitä, jotka ovat nähneet ”turvallistamisessa” uhkan suljettujen ovien takana tehtävistä epädemokraattisista päätöksistä, joissa esimerkiksi puolustushallinnon kanta painaisia enemmän kuin vaikka talouteen ja ympäristöön liittävät näkökohdat. Kun ei seurattu Baltian maiden ja Puolan linjaa, tehtiin virheinvestointeja ja se hidasti energiamurrosta. – Mutta oliko huoli aiheeton?

Eikö päätöksenteon ”turvallistaminen” ole johtanut Suomessakin valtavaan asevarusteluun sosiaalisten ja ympäristötarpeiden kustannuksella, tieteellisten ja ympäristönsuojelukontaktien katkaisemiseen Venäjälle ja esimerkiksi parhaillaan salassa valmisteltavaan sopimukseen Yhdysvaltojen sotilasjoukkojen, asevarastojen ja tukikohtien sijoittamisesta tänne? Tai eivätkö Venäjälle ja energiayhteistyöhön investoineet yritykset niin Suomessa kuin Saksassa tavoitelleet ensisijassa liikevoittoja? Entä miten on Baltian ja Puolan energiamurroksen laita?

Erikoinen on myös Tynkkysen arvio, että Kiina ”seuraa Venäjän kulkemaa tietä”. En ole kuullut kenenkään Kiina-asiantuntijan tällaista esittävän, muita ongelmia kyllä. Onko kyse vain siitä, että meidän pitäisi olla mukana Yhdysvaltojen kokoamassa blokissa niin Venäjää kuin Kiinaa vastaan – sivuuttaen muun muassa ympäristökriisin ja muiden globaalien uhkien torjumisen tarpeet?

Kun Tynkkynen korostaa virheistä opiksi ottamista Suomen ulkopolitiikassa, jään pohtimaan, millaista ulkopolitiikkaa hänen mielestään olisi liennytyksen, yhteistyön ja idänkaupan sijaan pitänyt menneinä aikoina harjoittaa? Olla käyttämättä hyväksi mahdollisuuksia kehittää metalli-, elektroniikka-, kemian- ja muiden alojen teollisuutta, jolle idänkauppa loi perustaa? Käyttää jo aikaisempina vuosikymmeninä kymmeniä miljardeja enemmän rahaa asevarusteluun? Tai jättää tekemättä aloitteet esimerkiksi ETY-kokouksesta ja Arktisesta neuvostosta?