Jostain syystä tavakseni on tullut käydä kesällä katsomassa Ylioppilasteatterin ja välillä muitakin nuorten teatterintekijöiden esityksiä.

Tämä kesä alkoi Teatteri Oy Totuuden Torvi Ab:n näytelmällä, jossa maailman onnellisiksi sanottu kansa voi huonosti alituisen kilpailun ja merkityksettömyyden kokemusten keskellä. Kansallisteatterin Willensaunan näyttämöllä esitetty Onnellisuus kysyi, mitä on merkityksellinen elämä.

Eilen oli vuorossa ”Ylioppilasteatterin kansallinen metsästrategia 2025”. Konkreettiset teemat ja esityspaikka olivat toiset, mutta toisenlaista elämää tässäkin haettiin. Ylioppilasteatteri vie katsojat Mustikkamaalla kirjaimellisesti keskelle metsää – ja samalla keskelle metsäkeskustelua ja ilmastoahdistusta.

Näytelmän ensimmäinen puoliaika kävi läpi suomalaisen metsänkäytön historiaa ja kyseenalaistaa politiikan, jossa luontoa tarkastellaan vain taloudellisen hyödyn kohteena. Eikä näytelmässä tyydytty vain kritisoimaan. Huoli hiilinielujen ja luonnon monimuotoisuuden vähenemisestä johti toimintaan. Näytelmässä näytelmää tekevä ryhmä muuttaa toisella puoliajalla näyttämöltä metsään ja yrittää elää omavaraistaloudessa.

Esitys korosti toimintaa ja tarvetta omakohtaiseen elämäntavan muutokseen. Se toi myös esille muutoksen vaikeuden ilman omakohtaista vastuun ottamista. Samalla mainio esitys kuitenkin hukkasi harmittavasti ensimmäisellä puoliajalla nostamansa kysymykset tarpeesta toimia myös koko talouselämän ja politiikan toimintalogiikan ja valtarakenteiden muuttamiseksi.