Informaatiosota ja Ukraina

15.2.2022

 

Sodan ensimmäinen uhri on totuus. Tämä vanha sanonta on tullut toistuvasti mieleeni, kun olen seurannut uutisointia Ukrainan kriisistä. Uutisvirta on myös hämmentävän ristiriitainen. Päällimmäisenä on ollut aseiden kalistelu – puolin jos toisinkin – mutta samaan aikaan diplomaattiset neuvottelut kuitenkin jatkuvat.

Käynnissä on massiivinen informaatiosota. Jopa Ukrainan presidentti Volodymyr Zelenskyi on kehottanut Yhdysvaltojen ja muiden maiden johtajia hillitsemään puheita Venäjän hyökkäyksestä.

Suomalaisen median valtavirta on perinteisesti ollut Venäjän vastaista ja esiintynyt ”läntisten arvojen” puolustajana. Ukrainan kriisissä valtamedian ”länsi” on kuitenkin ollut nimenomaan Washington. Yhdysvaltojen esittämiin tiedustelutietoihin vedotaan ikään kuin toimituksissa ei olisi opittu mitään siitä, miten USA on levittänyt vääristeltyjä tietoja muun muassa perustellessaan hyökkäyksiä Afganistaniin ja Irakiin.

Useimmat suomalaismediat ovat toistelleet iskulauseita Yhdysvaltojen, Naton ja Euroopan unionin yhtenäisyydestä Venäjän painostusta vastaan. Todellisuudessa edes Yhdysvaltojen ja Naton kannanotot eivät ole täysin yhtenäisiä, kuten niiden medialle vuodetut vastaukset Venäjän esityksiin osoittavat. EU:n jäsenmaista etenkin Ranska ja Saksa ovat hakeneet diplomaattista ratkaisua, joka ottaisi jotenkin huomioon myös Venäjän turvallisuushuolia ja rakentaisi yhteistä eurooppalaista turvallisuusjärjestelmää.

Venäjän painostus

Järjestämällä isoja sotaharjoituksia Ukrainan rajojen lähellä ja tukemalla separatisteja Donetskin ja Luhanskin alueella Venäjän johto haluaa selvästi painostaa Ukrainaa ja Nato-maita. Miksi se on lähtenyt tälle tielle ja mitä se voi sillä saavuttaa, on epäselvempää.

Sotilaallisen voiman näyttämisellä Venäjän johto haluaa varmaan kertoa, että se on tosissaan vaatiessaan turvatakuita ja vastustaessaan Naton laajentamista itään. Mutta onko se arvioinut väärin mahdollisuudet painostaa sotilaallisella voimalla?

Ainakin nyt näyttää siltä, että Yhdysvallat ja Nato ovat kyenneet käyttämään Venäjän uhkaa riviensä kokoamisessa. Yhdysvallat ja Nato ovat lisänneet joukkojaan Baltiassa ja itäisen Keski-Euroopan maissa. Lisäksi erityisesti Suomessa on voimistunut keskustelu Nato-jäsenyydestä ja Venäjän asevoiman korostaminen lisää Suomessa tukea ennätyksellisille asehankinnoille.

Yhdysvallat ja uusi kylmä sota

”Lännen” yhteisen linjan sijasta näyttää minusta pikemminkin siltä, että Yhdysvallat on ajanut Iso-Britannian tukemana Ukrainan kriisin kärjistämistä ja kovempaa vastakkainasettelua suhteissa Venäjään. Ukrainalla ja Venäjällä on omat kiistansa, mutta Ukraina on joutunut myös suurvaltojen poliittisen kamppailun pelinappulaksi.

Ukrainan kriisi kuvataan mediassa usein ”läntisten arvojen” (hyvän) ja ”autoritaarisen idän” (pahan) välisenä taisteluna. Ikään kuin se olisi irrallaan taloudellisista, sisäpoliittisista ja turvallisuusintresseistä. Venäjän sanotaan haluavan ”etupiiriä”, mutta samalla sivuutetaan Yhdysvaltojen maailmanlaajuinen sotilastukikohtien verkosto, Naton laajentaminen ja USA:n pyrkimys jakaa maailmaa uudessa kylmässä sodassa Kiinaa ja Venäjää vastaan.

Kärjistämällä Ukrainan kriisiä Yhdysvallat sitoo muita Nato-maita ja Euroopan unionia laajempiin talouspakotteisiin, lisääntyvään asevarusteluun ja uuteen kylmään sotaan. Samalla se tarjoaa yhdysvaltalaisille yhtiöille lisää markkinoita (esimerkiksi nesteytetty maakaasu vaihtoehtona Nord Stream -kaasuputkelle ja yhdysvaltalaisten hävittäjien jättikaupat).

Yllättävän vähän on suomalaisessa mediassa keskusteltu siitäkin, mitä mahdollisuuksia menetetään, kun yhteistyö Venäjän kanssa vähenee ja myös Kiina määritellään uudessa kylmässä sodassa vastustajaksi. Eikä kyse ole vain kaupasta. Yhteistyö Kiinan ja Venäjän kanssa on välttämätöntä ilmastonmuutoksen ja luontokadon hillitsemiseksi. Ihmiskunnalla ei ole myöskään varaa asemenojen paisuttamiseen, jos aiomme ratkoa globaaleja kehitysongelmia.

Suomi ja liittoutumattomuus

Suomella on ja voisi olla Ukrainan kriisissä oma erityinen rooli sotilaallisesti liittoutumattomana maana ja Helsingin Ety-kokouksen isäntänä.

Ranskan presidentti ei ole ainoa, joka on nostanut esille Suomen kokemukset sotilaallisesti liittoutumattomana maana, jolla on ollut hyvät suhteet niin itään kuin länteen. Myös Ukrainassa on kannatusta pysymiselle Naton ulkopuolella ja Ukrainan taloutta edistäisi suhteiden kehittäminen niin Venäjän kuin EU:n kanssa.

Miksi sotilaallisen liittoutumattomuuden ja puolueettomuuden mahdollisuuksista Ukrainan kriisin ratkaisemisessa ei haluta keskustella enempää? Nurinkurisesti eduskunnassakin kaikki puolueet Perussuomalaisista Vasemmistoliittoon ovat halunneet korostaa Ukrainan mahdollisuutta liittyä Natoon. Missä ovat rauhanpolitiikan aloitteet? Eikö nyt olisi pikemminkin aihetta keskusteluun esimerkiksi ydinaseettomista alueista ja ydinaseiden rajoittamisesta Euroopassa?

Oma kysymyksensä on se, miten päätöksenteko Suomen ulkopolitiikasta suhteissa Venäjään ja Ukrainan kriisiin näyttää siirtyneen Brysseliin.

Sotapropaganda ja journalismi

Ukrainassa ja Venäjällä ihmiset näyttävät säilyttäneen malttinsa ja luottavan mahdollisuuksiin ratkoa ongelmia rauhanomaisesti, neuvotellen ja sopien. Toisaalta viime kuukausien sotapropagandaa ja sen vaikutuksia Suomessa seuratessani olen alkanut jotenkin ymmärtää sitä, miten sotamielialat saivat maailmansotien edellä ihmiset niin laajasti valtaansa. Suomalaiselle journalismille nämä ajat eivät ole olleet kunniaksi.

”Sota Ukrainassa alkaa jouluaattona” julisti Helsingin Sanomat koko aukeaman leveydellä jouluaaton aamuna. Nyt, kun sota ei – onneksi – ole vieläkään alkanut ja kun tämän päivän uutiset kertovat Venäjän vetävän joitain joukkoja pois Ukrainan läheltä, voi toivoa lisää uutisia diplomaattisista neuvotteluista.

Diplomatian mahdollisuudet

Diplomaattisella rintamalla on viime aikoina ollut vilkasta. Yhdysvaltojen ja Venäjän presidenttien ja ulkoministereiden lisäksi on käyty mm. Ukrainan, Venäjän, Ranskan ja Saksan keskusteluja mahdollisuuksista palata vuonna 2015 solmitun Minsk 2 -sopimuksen toteuttamiseen. Se syntyi vaihtoehtona Yhdysvaltojen – silloinkin – esittämälle sotilaalliselle tuelle Ukrainalle.

Minskin sopimuksen toteuttaminen tarkoittaa mm. Ety-järjestön valvomaa tulitaukoa, raskaan aseistuksen vetämistä molemmin puolin kauemmas, koko Ukrainan rajan palauttamista valtion valvontaan, paikallisvaalien järjestämistä ja Ukrainan perustuslain uudistamista tavalla, joka turvaa Donetskin ja Luhanskin alueiden erityisaseman.

Kriisin aikana on käyty myös asiantuntijatason keskusteluja siitä, voidaanko lisäksi sopia Naton laajentamisen jäädyttämisestä esimerkiksi 20 – 25 -vuodeksi, Saksan jälleenyhdistymisestä tehdyn ns. kaksi plus neljä -sopimuksen vahvistamisesta jossain muodossa (jolla uudistettaisiin lupaus, että Nato ei sijoita joukkoja eikä asejärjestelmiä itään) sekä Ukrainan liittoutumattomuuden mahdollisuudesta. Venäjä on aloitteillaan hakenut myös vahvistusta Ety-sopimusten periaatteelle, jonka mukaan jäsenvaltiot eivät saa vahvistaa turvallisuuttaan toisten valtioiden kustannuksella.

Toivottavasti kaikilla tahoilla tartutaan mahdollisuuteen ratkaista Ukrainan kriisi neuvotellen ja sopien. Kaikkein tärkeintä se on tietysti ukrainalaisille, jotka tarvitsevat rauhaa voidakseen ratkoa maan surkeaan taloudelliseen kehitykseen, köyhyyteen, korruptioon, oligarkkien valtaan ja demokratian puutteeseen liittyviä isoja ongelmia.

(Artikkelin kuvassa Eeva-Helena Inomaa Sopimalla, ei sotimalla -mielenosoituksessa 14.2.2022, kuva Toivo Koivisto)

© 2022 Yrjö Hakanen
webDesign: Mekanismi »