Ihmisten ja luonnon hyvinvointi on tärkeämpi kuin pörssivoitot

Ihmisen ja luonnon hyvinvointi on tärkeämpi kuin pörssivoitot

Ihmisten ja maailman ei tarvitse olla kaupan.
Uusliberalismin ja pääoman ylivalta on murrettavissa.

Kansalaisliikkeet kaatoivat ylikansallisen yhtiövallan
voimistamiseen tähdänneen MAI-sopimuksen. Ay-liikkeen ja kansalaisjärjestöjen
mielenosoitukset pysäyttivät Maailmankauppajärjestön Seattlen kokouksen.
Ammattiyhdistysliikkeen ja vasemmiston vaatimusliike johti yleisen työajan
lyhentämiseen Ranskassa. Lakkoliike pakotti Kreikan hallituksen vetämään
takaisin eläkeiän nostamishankkeen. Tanskalaiset torjuivat kansanäänestyksellä
euroon siirtymisen. Rauhanaktivistit painostivat Belgiassa hallituksen lupaukseen
ydinaseiden poistamisesta. ”Toisenlainen maailma on mahdollinen”,
julisti optimistisesti Porto Alegressa Brasiliassa kokoontunut Maailman
sosiaalifoorumi.

Yhteiskunnallinen ilmapiiri on muuttumassa myös Suomessa.

Valtionyhtiöiden yksityistämistä vastustaa laaja
henkilöstöryhmien, sivistyneistön ja maanviljelijöiden kansalaisliike.
Rahamarkkinoiden ylivaltaa vastaan noussut kansainvälinen ATTAC-liike laajenee
myös Suomessa. Sosiaali-, terveys- ja muiden julkisten palvelujen puolesta
toimii kansalaisliikkeitä ympäri maata. VR:n Makasiineista ja Lapinlahden
sairaalasta on tullut symboleja siitä, että kuntalaiset haluavat päättää itse
asioista. Mielipidekyselyjen mukaan 85 prosenttia suomalaisista haluaa
pysäyttää hyvinvointivaltion alasajon. Kolme neljästä kannattaa ns. Tobinin
veron käyttöönottoa. Enemmistö vastustaa euroon siirtymistä. Ja vielä suurempi
enemmistö vastustaa Natoon liittymistä.

Uusliberalismin julistama vaihtoehdottomuus on murenemassa.
Entistä harvempi uskoo markkinoiden vapauteen perustuvaan politiikkaan, jonka
tulokset näkyvät työttömyytenä, köyhyytenä, tuloerojen kasvuna,
asumiskustannusten nousuna, terveys- ja sosiaalipalvelujen puutteena, maaseudun
autioitumisena, mielenterveysongelmina ja ympäristön tuhoutumisena. Se, mikä näytti
90-luvun alkupuolella uusliberalismin ja kapitalismin voitolta, on kääntymässä
epäluottamukseksi ja kriisiksi.

Samalla uusliberalismin vastaisten liikkeiden kehitys on
johtanut vaiheeseen, jossa kysytään, riittääkö vain nykyisen systeemin
korjaaminen vai tarvitaanko kapitalismin puitteiden yli menevä vaihtoehto.
Vasemmiston tappioiden ja hajaannuksen vuosien jälkeen on noussut esiin
mahdollisuus koota voimia yhteiskunnallisen aloitteen valtaamiseksi takaisin
oikeistolta. Kyse ei ole vain yksittäisistä mielenilmauksista ja
vastatapahtumista vaan laaja-alaisesta uusliberalisminvastaisen yhteistyön
verkostosta, niin paikallisesti kuin kansainvälisesti.

Suomen tilanne poikkeaa kuitenkin monista muista maista
siinä, että täällä poliittisesta päätöksenteosta eduskunnasta ja useimmista
kunnista puuttuu vasemmistolainen vaihtoehto. SDP, Vasemmistoliitto ja vihreät
ovat antautuneet uusliberalismin edessä. Ne toteuttavat hallituksessa ja
eduskunnassa pääomapiirejä ja rikkaita suosivaa oikeistolaista politiikkaa. Hallitusvasemmisto
ei ole hukannut vain ”omaa juttuaan” vaan työttömien, työläisten ja
muiden alistetussa asemassa olevien edut ja oikeudet.

Suomen kommunistista puoluetta tarvitaan puolustamaan
palkkatyöntekijöiden ja vähävaraisten etuja ja oikeuksia. SKP:tä tarvitaan
tuomaan ay- ja kansalaisliikkeiden vaatimukset politiikkaan. SKP tarvitaan
tuomaan vaihtoehdottomalle politiikalle vaihtoehto, jossa ihmisen ja luonnon
hyvinvointi on tärkeämpi kuin pörssivoitot ja hallituspaikat.

Globaali kapitalismi
jakaa voitot harvoille ja tuo tappioita monille

Karl Marx
kirjoitti Pääomassa siitä, miten
kapitalismi synnyttää ”rahakauppiaiden ammattikunnan”, kuvitteellisen
talouden, jossa rahalla tehdään lisää rahaa, vailla yhteyttä tuotannolliseen
toimintaan ja ihmisten tarpeisiin.

Kapitalismin kehitys on johtanut tuotannon ja pääomien
valtavaan keskittymiseen, suurten monopolien hallitsemiin markkinoihin,
pääomien viennin ja kansainvälisten rahamarkkinoiden paisumiseen sekä
finanssipääoman harvainvaltaan, kuten V.I.
Lenin imperialismia kuvasi.

Nykyisin kansainvälisillä rahamarkkinoilla liikkuu
päivittäin yli 12 000 miljardia markkaa. Siis joka päivä yli 60 kertaa enemmän
kuin Suomen valtion budjetissa koko vuoden aikana. Tästä rahasta vain viitisen
prosenttia on maksuja tavaroista ja palveluista, loput 95 prosenttia
spekulaatiota pääoman sudennälän tyydyttämiseksi. Kansainvälisten
rahamarkkinoiden paisuttamisella finanssikeinottelijat pyrkivät kasvattamaan
voittoja kaikkien muiden kustannuksella.

Suomen pankkikriisi 90-luvun alussa oli eräs osoitus siitä,
miten ”tässä pelissä haikalat nielevät pikkukalat ja pörssisudet syövät
lampaat” (Marx). Samalla se kertoo sitä, miten valuutta- ja pörssipelin
laskut maksatetaan työpaikkoja karsimalla, sosiaaliturvaa heikentämällä,
pienyrittäjiä konkurssiin ajamalla ja jopa kokonaisia tuotannonaloja
tuhoamalla. 

Globaali kapitalismi on järjestelmä, jossa voitot ovat
harvoille kuuluva yksityinen etuoikeus, mutta riskit ja tappiot kantavat ne,
jotka voivat vähiten vaikuttaa keinottelupäätöksiin. Pääomalla on se valta,
joka pitäisi kuulua kansalaisille. Neuvostoliiton hajoamisen ja työväenliikkeen
heikentymisen myötä kiihtynyt hyvinvointivaltion ja demokraattisten oikeuksien
alasajo kuvaa omalla tavallaan sitä, mikä kapitalismissa on kapitalismia ja
mikä taas on työväenliikkeen taistelun ja sosialismin aatteiden vaikutusta.

Tieteen ja tekniikan valtava kehitys antaisi mahdollisuuden
poistaa maailmasta köyhyys ja kurjuus, mutta kehitys on alistettu palvelemaan
harvojen etuoikeuksia ja pääoman herruutta. 
Kaksi sataa rikkainta ihmistä on kasannut itselleen omaisuutta yhtä
paljon kuin kaksi ja puoli miljardia ihmistä saa yhteensä tuloja vuodessa. Bill Gates, Microsoftin pääomistaja
tienaa yli 50 miljoonaa markkaa päivässä, kun yli miljardi ihmistä joutuu
elämään alle viidellä markalla päivässä. Ihmiskunnan rikkaimman ja köyhimmän
viidenneksen tulojen välinen ero on yli kaksinkertaistunut 60-luvulta ja
kohonnut jo 75-kertaiseksi. Räikeät varallisuuserot, köyhyys ja eriarvoisuus
ruokkivat konflikteja, sotia ja ympäristötuhoja.

Ilmastomuutos kuvaa sitä, miten kapitalismista on tullut
uhka ihmiskunnan olemassaololle. Mutta mitä tekee presidentti Bush? Hän
ilmoittaa, että koska hiilidioksidia ei ole määritelty saasteeksi, siitä ei voi
olla haittaa ilmastolle! Bush vähät välittää asiantuntijoista tai maailmamme
tulevaisuudesta, onhan kyse hänen vaalikampanjansa rahoittaneiden hiili- ja
öljy-yhtiöiden voitoista.

Sama piittaamattomuus kansainvälisestä oikeudesta ja
ihmisten elämästä näkyy Naton uudessa sotilasopissa, jolla se pyrkii
oikeuttamaan sotilaallisen sekaantumisen mihin tahansa, missä ylikansallisten
yhtiöiden edut ja USA:n hegemonia ovat uhattuna. Bush aikoo lunastaa  aseteolliselle yhteenliittymälle antamansa
lupaukset ja kiihdyttää asevarustelua mm. ohjuspuolustusjärjestelmällä, joka
rikkoo sekin kansainvälisiä sopimuksia. USA:n tukeman Israelin harjoittama
miehityspolitiikka ja väkivalta palestiinalaisia vastaan kärjistää koko
Lähi-Idän tilannetta. USA painostaa muun muassa Kiinaa ja käy taloudellista
sotaa Kuubaa vastaan.

Hallitus vie Suomea
sotilasliittoon

Euroopan unionin Nizzan kokous osoitti, miten alistetussa
asemassa Suomen kaltaiset pienet maat ovat globaalin kapitalismin
järjestelmässä. Jäsenmaiden oikeuksien kaventaminen ja hakijamaiden
painostaminen hyväksymään sellaisenaan nykyiset EU-lait avaa tietä
ylikansalliselle liittovaltiolle.

Varsinaisesti Helsingin huippukokouksesta alkanut EU:n
militarisoiminen kytkee myös Suomea sotilasliittoon. Sen perustana ovat Naton
sodanjohto-, kuljetus-, tiedustelu- ja suunnittelujärjestelmät. Kyse on
interventiojoukoista, joilla voidaan operoida kaukanakin EU:n alueen
ulkopuolella. Samalla EU:n militarisoiminen merkitsee asemenojen lisäämistä
ihmisten perustarpeista huolehtimisen kustannuksella. Naton tapaan ei myöskään
EU aseta sotilaallisten toimien ehdoksi YK:n peruskirjan noudattamista eikä
rajaa pois edes ydinaseita. Jugoslavian pommittaminen ja köyhdytetyn uraanin
käyttö siinä osoittaa, millaisia 
inhimillisiä ja ympäristötuhoja tämä voimapolitiikka
aiheuttaa.

Ennen EU-jäsenyyttä suomalaisille vakuuteltiin, että
sotilaallinen yhteistyö ei kuulu unionin piiriin. Mutta nyt pääministeri Paavo Lipponen kertoo ikään kuin
ilmoitusasiana Turun Sanomien kolumnissaan, että ”puolustusyhteistyö
EU:ssa johtaa ajan mittaan yhteiseen puolustusjärjestelmään. Sotilaallinen
kriisihallinta on käytännössä jo yhteistä puolustusta. Olemme liittoutuneet
liittyessämme EU:n jäseneksi”. – Ja oikeiston ohella myös vasemmiston ja
vihreiden edustajat ovat siunanneet tämän hyväksymällä hallituksessa ja
eduskunnassa EU:n huippukokousten päätökset. Rauhanpolitiikan ja
yhteistyövaraisen turvallisuuden tavoitteiden sijasta hallitus ajaa taas
asemäärärahojen lisäämistä euroarmeijaan ja Nato-johtoisiin operaatioihin
soveltuvia interventiojoukkoja varten. Kehitysyhteistyövarojen osuus
kansantuotteesta on supistunut, köyhimpien maiden apu suorastaan romutettu,
mutta taisteluhelikoptereista ei hallitus halua luopua.
 

Rikkaiden
rikastuminen on muilta pois
 

Suomen talous on poikkeuksellisen keskittynyt. Tuskin
missään muussa maassa yhden yhtiön – Nokian – osuus koko pörssivaihdosta on 80
prosentin luokkaa. Pörssikeskeisen talouden epävakaisuutta korostaa vielä se,
että Suomi kuuluu niihin harvoihin maihin, joissa pörssivaihto ylittää
kansantuotteen, jopa kaksinkertaisesti.

Suurin osa pörssiyhtiöistä on siirtynyt ulkomaisten
suursijoittajien ja keinottelijoiden omistukseen. Esimerkiksi Nokian osakkeista
90 prosenttia on ulkomaisessa omistuksessa. Pääomien maastavienti on paisunut
90-luvulla 10-kertaiseksi. 85 prosenttia suomalaisista ei omista lainkaan
pörssiosakkeita ja lopuistakin suurin osa vain puhelinosakkeen. Todella pieni
vähemmistö, puoli prosenttia, omistaa yli 70 prosenttia kaikista suomalaisten
hallussa olevista pörssiosakkeista. 

”Minun on mahdotonta käsittää, että jonkun rikastuminen
olisi muilta pois”, totesi kokoomuslainen valtiovarainministeri Sauli Niinistö alkuvuodesta Helsingin
Sanomille. Hän tosin myönsi, että ”tästä seuraa eräs epäkohta. Se on se,
että on näitä rikkaita ja kaikki eivät ole rikkaita”. Mutta tälle
”väistämättömälle ilmiölle” ei kuulemma ole ”järkevää
vaihtoehtoa”.

Suomessa on tapahtunut Lipposen ja Niinistön johtaman
hallituksen kaudella maamme historian suurin tulonsiirto palkansaajilta
pääomanomistajille. Se ei ole minkään ”väistämättömän” kehityksen
tulos vaan tietoista politiikkaa. Työnantajien, hallituksen ja ay-liikkeen
johtajien yhteisin sopimuksin on rahaa suorastaan syydetty pääomapiireille
matalatasoisilla tupo-ratkaisuilla, yksityistämällä valtionyhtiöitä ja
jakamalla verohelpotuksia raharikkaille. Ja se on pois tavallisilta
palkansaajilta, työttömiltä, opiskelijoilta, eläkeläisiltä ja muilta
sosiaaliturvaa ja julkisia palveluja tarvitsevilta. Joka viidennen kotitalouden
eli miljoonan suomalaisen käytettävissä olevat tulot ovat markkamääräisestikin
vähentyneet. Samaan aikaan kun rikkaiden verotusta kevennetään on
pienituloisimpien verotusta kiristetty mm. välillisten verojen kautta.

Nokia teki viime vuonna voittoa lähes 25 miljardia markkaa.
Se on miltei kaksi kertaa enemmän kuin yhtiö maksoi palkkoja ja yli kaksi
kertaa enemmän kuin se maksoi veroja. Samaan aikaan kun työttömien pitää
sinnitellä 127 markan päivärahalla, tienaa Nokian toimitusjohtaja Jorma Ollila yli 40 000 markkaa
päivässä. Björn Wahlroos puolestaan
saa suunnilleen yhtä paljon pelkästään verottomia osinkotuloja sen kaupan
tuloksena, jolla Vasemmistoliiton puheenjohtaja Suvi-Anne Siimes järjesti hänet Sammon toimitusjohtajaksi. 

Suomen talous – Nokian menestys mukaan lukien – on
merkittävältä osin tulosta valtion aktiivisesta taloudellisesta roolista. Se on
turvannut koulutusta, tutkimusta, uusien teknologioiden ja tuotannonalojen
kehittämistä, julkisia palveluja ja alueellisten voimavarojen
monipuolisemman hyödyntämisen mahdollisuuksia. Valtion aktiivisen roolin
kehittäminen on tarpeen myös nykyisin, jotta voidaan tasoittaa kansainvälisen
talouden epävakaisuutta, pysäyttää eriarvoisuuden kasvu, rahoittaa
sosiaaliturvan, terveys- ja muiden palvelujen kehittäminen, toteuttaa
taloudessa välttämätön ekologinen rakennemuutos ja kehittää tietoyhteiskuntaa.

Lipposen hallitus ajaa kuitenkin valtionyhtiöiden ja yhä
useampien julkisten palvelujen yksityistämistä. Niinistön johtama
valtiovarainministeriö ei ole vaivautunut edes esittämään mitään taloudellisia
laskelmia yksityistämisen hyödyllisyydestä. Vastaamatta on jäänyt, miksi
valtion kannattaa myydä sellaista mikä yksityisen kannattaa ostaa? Jäljelle on
jäänyt vain kansallisvarallisuuden siirtäminen yksityisen voitontavoittelun
välikappaleeksi. Kokemus osoittaa, että yksityistäminen johtaa yleensä
toimintojen karsimiseen, irtisanomisiin, palvelujen heikentymiseen, hintojen
nousuun ja ulkomaisten keinottelijoiden määräysvallan kasvuun. Tämän rosvouksen
hyväksyminen osoittaa, miten kauas SDP ja Vasemmistoliitto ovat etääntyneet
työväenliikkeen periaatteista. Hallitus on ollut valmis uhraamaan myös julkiset
palvelut ylikansallisten yhtiöiden Maailmankauppajärjestössä ja EU:ssa ajamalle
”vapaalle kilpailulle”. 

Suomessa eletään jo kahdeksatta taloudellisen kasvun vuotta.
Mutta lukemattomien ihmisten  kohdalla
lama jatkuu ja sen seuraukset kasautuvat yhä pahemmin.

Vaikka työttömyyden vähentäminen on hallitusohjelmissa
julistettu tärkeimmäksi tavoitteeksi, on valtiovalta itse karsinut työpaikkoja
enemmän kuin yksityinen sektori. Erityisesti tästä ovat joutuneet kärsimään
syrjäseudut. Työttömiä on työministeriön puhdistettujenkin  tilastojen mukaan yli 300 000. Kun otetaan
lukuun myös lomautetut, työttömyyseläkkeellä olevat ja erilaisin työvoimapoliittisten toimien piirissä olevat työttömät,
nousee luku yli 450 000:een. Lähes 300 000 kotitaloutta, puoli miljoonaa
suomalaista, joutuu turvautumaan toimeentulotukeen. Köyhyysrajan alapuolella
elävien määrä on kaksinkertaistunut Lipposen hallituskaudella. Työsopimuslain
muutoksella on heikennetty irtisanomissuojaa. 

Kuntien palvelujen rahoittamiseen tarvittavia
valtionosuuksia ja verotuloja on Lipposen hallitus leikannut 17 miljardia,
puolet enemmän kuin Ahon-Viinasen
porvarihallitus, vaikka kuntaministerinä istuu Vasemmistoliiton edustaja.
Hallituksen esittämä kuntien rahoituspakettikin jakaa vain niukkuutta kuntien
kesken palauttamatta takaisin mitään leikatuista valtionosuuksista.

On suoranaista köyhien pilkkaamista, kun hallitus esittää
ns. köyhyyspakettiin vain 500 miljoonaa, vaikka se on itse vienyt
sosiaaliturvasta kymmenen kertaa enemmän. Lipposen hallitus on leikannut
työttömyysturvasta 2 500 miljoonaa, eläkeläisiltä kansaneläkkeen pohjaosan
poistamisella 1 600 miljoonaa, sairauspäivärahoista 300 miljoonaa, lapsilisistä
750 miljoonaa, opintotuesta 300 miljoonaa, asumistuesta 250 miljoonaa ja eräitä
muita sosiaalietuuksia 900 miljoonaa markkaa. Tässäkin Lipposen hallitus on
ylittänyt moninkertaisesti edeltäjänsä, porvarihallituksen aikaansaannokset.
Kansalaisten taloudelliset, sosiaaliset, sivistykselliset ja muut perusoikeudet
on alistettu talouden kilpailukyvylle ja tehokkuudelle. 

Nokia-keskeinen pörssi, luopuminen euron myötä itsenäisestä
rahapolitiikasta, valtionyhtiöiden yksityistäminen, kuntien talouden
kiristäminen ja kotimaista ostovoimaa
rajoittava tulopolitiikka ovat vaarallinen yhdistelmä, joka tekee Suomen
kansantalouden haavoittuvaiseksi kansainvälisen talouden kriiseille.
 

Tarvitaan vahvempi
vasemmistolainen vaihtoehto
 

Tämä kaikki tapahtuu aikana, jolloin hallituksessa ovat
mukana myös SDP, Vasemmistoliitto ja Vihreät. – Ei olekaan ihme, että monet
ovat menettäneet luottamuksensa puolueisiin. Se koskee erityisesti vasemmistoa,
jonka kannatus on romahtanut Lipposen hallituksen kaudella alemmas kuin koskaan
Suomen historiassa. Kyse on vakavasta demokratian kriisistä. Suurin osa
äänestäjistä on tosiasiassa vailla edustajaa poliittisen päätöksenteon tasolla.

Parlamentaarista vasemmistoa vaivaa paradoksaalisesti entistä
pahempi hallituskeskeisyys ja ideologinen antautuminen uusliberalismin edessä –
samaan aikaan kun ay-liikkeen kentällä ja kansalaisliikkeissä voimistuu
uusliberalismin vastaisuus ja kapitalismin kritiikki. Ay-johtajien sitoutuminen
tukemaan hallitusta on johtanut siihen, että useimmat ammattiliitot eivät ole
siirtyneet  puolustustaistelusta omiin
aloitteisiin edes kahdeksatta vuotta jatkuneen voimakkaan
talouskasvun oloissa. 

Yksityistämistä vastustavissa liikkeissä, ATTAC:ssa ja
muissa uusliberalismin vastaisissa liikkeissä onkin kyse demokratia-liikkeestä.
Se kokoaa niitä, joiden ääni ei nyt kuulu päätöksenteossa. Ne politisoivat
politiikkaa kyseenalaistamalla ainoan vaihtoehdon opit ja nostamalla esiin
toisenlaisen kehityksen mahdollisuuden. Samalla tähän liittyy mahdollisuus
poliittisten voimien uudenlaiseen ryhmittymiseen.

Nykyistä poliittisten voimien asetelmaa luonnehtii
olennaisella tavalla suhtautuminen markkinoiden vapauteen, uusliberalismiin ja
kapitalistiseen globalisaatioon. Taloudellinen voitontavoittelu on sivuuttanut
ihmisten oikeudet ja oikeudenmukaisuuden, tasa-arvon, solidaarisuuden
periaatteet, joita työväenliike on perinteisesti puolustanut. Hallituksen ovat
muodostaneet puolueet, joiden johto on sitoutunut ylikansallisen pääoman ja EU:n,
Kansainvälisen valuuttarahaston, Maailmanpankin ja  Maailmankauppajärjestön ajamaan
uusliberalistiseen ohjelmaan. Uusliberalismin vastaiset liikkeet  nostavat esiin toisenlaisen
tärkeysjärjestyksen, jossa ihmisten ja luonnon hyvinvointi on tärkeämpi kuin
kapitalistien omistaja-arvot ja liikevoitot. 

Nyt tarvitaan myös vahvempi vasemmistolainen poliittinen
vaihtoehto, joka voi painostaa hallitusvasemmiston ja vihreiden piirissä
uudelleenarvioihin. SKP:n nostaminen uudelleen vaikutusvaltaiseksi poliittiseksi
puolueeksi on se tekijä, joka voi saada liikkeelle muutoksen koko poliittisessa
asetelmassa. Siksi SKP:n poliittinen läpimurto tulevissa eduskuntavaaleissa on
tärkeää ei vain kommunisteille vaan koko uusliberalismin vastaisen kamppailun
kannalta. Se avaa  kansalaisille, ay- ja
kansalaistoiminnalle uusia vaikuttamisen ja poliittisen muutoksen näköaloja.
 

Uusliberalismin
vastainen yhteistyö

Olemme hahmotelleet uusliberalismin vastaisen yhteistyön
lähtökohtia ja tavoitteita edustajakokouksemme Teeseissä ja Vetoomuksessa
yhteistoimintaan oikeudenmukaisen ja ihmisarvoisen kehityksen puolesta. Emme
kuvittele, että kaikki yhteistoiminta voidaan tai pitäisikään koota jonkin
yhden järjestön tai liiton puitteisiin. Päinvastoin muutosliikkeessä tarvitaan
entistä laajempi kirjo erilaisia ammatillisia ja kansalaisjärjestöjä,
asukasyhdistyksiä ja kylätoimikuntia, ohjelmaryhmiä ja kulttuuritapahtumia,
lehtiä ja internet-verkostoja. Mutta tarvitsemme myös vahvemman vastavoiman ja laaja-alaisen vaihtoehdon, joka kykenee
kamppailemaan nykyisen politiikan suunnan ja voimasuhteiden
muuttamiseksi. 

Nyt eri tahoilla toimivat ihmiset lähestyvät sitä tietysti
osin erilaisista lähtökohdista ja erilaisin painotuksin. Mutta keskeisissä
strategisissa kysymyksissä on jo olemassa yhteisiä lähtökohtia ja tavoitteita,
joiden pohjalle laaja uusliberalismin vastainen yhteistyöverkosto voidaan
rakentaa:

–         
Haluamme yhdessä kehittää taloutta ihmisiä eikä
pörssivoittoja varten. Oikeudenmukaisuus, tasa-arvo ja solidaarisuus ovat
arvoja, joita ei saa alistaa voitontavoittelulle.

–         
Haluamme yhdessä vallata demokratialle sen
vallan, joka on nyt rahalla. Rahan vallasta on siirryttävä kansan valtaan.

–         
Haluamme kiirehtiä talouden välttämätöntä
ekologista rakennemuutosta ja kantaa vastuumme kehitysmaiden auttamisesta.

–         
Haluamme rakentaa aseiden sijasta yhteistyöhön
perustuvaa turvallisuutta. Suomen rauhanpolitiikan ja sotilaallisen
liittoutumattomuuden hyvää perintöä ei saa hukata.

Tarvitaan lisää kontakteja, keskusteluja ja yhteisiä
kokemuksia, jotta yhteistyöverkostolle muodostuu laaja, vahva ja uskottava
perusta. Mutta se ei tapahdu odotellen sopivampaa aikaa vaan määrätietoisella
aloitteellisuudella, jossa asetetaan etusijalle strategisesti tärkeät ja voimia
kokoavat tavoitteet. Yhteistyö yksittäisissäkin kysymyksissä on tärkeä osa tätä
laajemman liiton kokoamista. Yksittäistenkin uudistusten vaatiminen on
nykyoloissa entistä välittömämmin kamppailua myös uusliberalismia ja rahavaltaa
vastaan. Niissä luodaan edellytyksiä myös laajemmalle yhteistyölle. Erityisen
tärkeä osuus vaihtoehdon kehittämisessä on sellaisilla liikkeillä, joiden
tavoitteet vaikuttavat toteutuessaan laajemminkin kehityksen suuntaan ja joissa
yhdistyvät mahdollisimman laajasti sosiaaliset ja poliittiset muutosvoimat. 

Ammattiyhdistysliikkeen
piirissä on voimistunut kritiikki tulopolitiikkaan, joka kasvattaa  pääomatulojen osuutta palkkatulojen
kustannuksella. Matalatasoiset tupo-ratkaisut eivät ole tuoneet luvattua
työllisyyden parantumista ja työelämän uudistumista, vaan työpaikkoja on
karsittu ja työssä uupuminen on lisääntynyt. Joustot, pätkätöiden yleistyminen
ja työyhteisöjen pirstominen  lisäävät
turvattomuutta ja vaikeuttavat kollektiivista edunvalvontaa.

Yleisen työajan
lyhentäminen on aloite, jonka kautta voidaan muuttaa työn ja pääoman
välistä tulonjakoa palkansaajille edullisemmaksi. Sillä voidaan edistää
työllisyyttä ja vähentää työssä uupumista. Yleisellä työajan lyhennyksellä on
myönteinen vaikutus myös sukupuolten välisen tasa-arvon ja perhe-elämän
kannalta. 

Samalla työajan lyhentäminen ansiotasoa alentamatta on
vaatimus, jonka ympärille voidaan koota ammattiosastoissa ja liitoissa
taistelevaa liikettä. Se yhdistää perinteistä työväenliikkeen luokkataistelua
ja uusien alojen työntekijöitä. Se on ay-liikkeen ja monien kansalaisjärjestöjen,
kuten naisliikkeiden toimintaa yhdistävä tavoite.

Me kommunistit ehdotamme, että SAK, STTK
ja Akava ottavat keskeiseksi tavoitteeksi yleisen työajan lyhentämisen
ansiotasoa alentamatta. Aloite on syytä viedä mahdollisimman laajasti käsittelyyn
myös ammattiosastoissa. Yleinen työajan lyhentäminen vaatii valtakunnallista
lainsäädäntöä ja sopimista, mutta siihen päästään vain kun jotkut lähtevät
liikkeelle ja avaavat tietä. Taistelevan suuntauksen voimistaminen ay-liikkeen
sisällä on aivan keskeinen luokkataistelun ja muutosvoimien kokoamisen tehtävä. 

Valtionyhtiöiden ja
kuntien palvelujen yksityistämisen pysäyttäminen on toinen keskeinen
kamppailun suunta uusliberalismin vastaisen yhteistoiminnan kehittämisessä.

Yksityistäminen on uusliberalismin politiikan ja ideologian
keskeinen sisältö. Siinä on kyse yhteiskunnallisen omaisuuden siirtämisestä
yksityisen voitontavoittelun piiriin, talouden yhteiskunnallisen sääntelyn
purkamisesta, sosiaalisten menojen leikkaamisesta, pääomatulojen kansantulo-osuuden
kasvattamisesta ja rahavallan voimistamisesta. Viime kädessä yksityistämisessä
on kyse työntekijöiden työn tulosten riistämisestä ja ihmisten perusoikeuksien
alistamisesta kapitalistiselle voitontavoittelulle.

Vastaavasti esimerkiksi valtionyhtiöiden yksityistämistä
vastaan noussut liike yhdistyy moniin muihin. Jos valtionyhtiöiden
yksityistämistä ei pysäytetä, on seuraavaksi vuorossa kuntien palvelujen ja
liikelaitosten entistä laajempi yksityistäminen. Valtionyhtiöiden
yksityistämistä ajavat samat tahot, jotka haluavat ulottaa
Maailmankauppajärjestön palvelukauppaa koskevan sopimuksen myös julkisiin
palveluihin näiden markkinoiden avaamiseksi ylikansallisille yhtiöille.
Julkisten palvelujen kohtalot puolestaan vaikuttavat naisten asemaan,
työllisyyteen ja tasa-arvon toteutumisen mahdollisuuksiin. Yksityistämisessä on
kyse myös siitä, onko valtioilla keinoja suojautua kansainvälisen talouden
kriiseiltä, torjua ilmastomuutoksen kaltaiset ekologiset katastrofit ja
voidaanko yrityksille asettaa sosiaalisia velvoitteita mm. työllisyydestä ja
alueellisesti tasapainoisesta kehityksestä. 

SKP on ainoana puolueena asettunut selvästi tukemaan
valtionyhtiöiden yksityistämistä vastustavaa liikettä. Meiltä myös odotetaan
aktiivista panosta tämän liikkeen yhteyksien laajentamisessa yli
ammattiliittorajojen, eri puolille maata, ay- ja kansalaisliikkeiden yhteistyön
laajentamisessa sekä perusteltujen vaihtoehtojen esittämisessä. Erityisesti
vasemmiston, vihreiden ja keskustan kansanedustajien vaalilupausten
uskottavuutta mitataan kun eduskunta päättää valtionyhtiöiden
myyntivaltuuksista. Meidän mielestämme valtionyhtiöiden yksityistäminen on
pysäytettävä kokonaan. 

Valtion ja kuntien
budjettiratkaisuista riippuu se, toteutuvatko perustuslakiin kirjatut kansalaisten
taloudelliset, sosiaaliset, sivistykselliset ja muut perusoikeudet. Työttömien
valtakunnallinen yhteistoimintajärjestö esittää peruspäivärahan ja
työmarkkinatuen nostamista lamaa edeltäneelle tasolle, eli vähintään 160
markkaan päivässä, ja ansiosidonnaiselle työttömyysturvalle pääsyn
helpottamista. Eläkeläisjärjestöissä vaaditaan eläkkeisiin tehtyjen
heikennysten perumista. Eläkeiän nostamisen torjuminen on koko ay-liikkeelle
tärkeä. Opiskelijat ja opettajat vaativat lisää määrärahoja ja vastustavat
erilaisten maksujen lisäämistä. Lääkärien lakko on nostanut esiin tarpeen
korjata laajemminkin julkisen sektorin terveydenhuollon työntekijöiden
palkkausta ja lisätä henkilöstön määrää palvelujen parantamiseksi. Nyt
tarvitaan yhteistoimintaa näiden ja muiden vastaavien tavoitteiden nostamiseksi
entistä laajemmin voimin valtion ja kuntien budjettiratkaisuihin.

Viidennen ydinvoimalan rakentamista vastaan on noussut laaja
Vastavirta-verkosto, joka on koonnut erityisesti nuoria. Kysymykseen ydinvoiman lisärakentamisesta kiteytyy se, otetaanko
Suomessa suunta talouden ekologiseen rakennemuutokseen vai jatketaanko
nykyistä, lähinnä metsäyhtiöiden etuja palvelevaa ja energiaa tuhlaavaa tietä.
Vaihtoehtojen kehittämisessä tarvitaan ympäristöliikkeen ja ay-liikkeen
yhteistyötä  työllisyyttä,
paikallistaloutta ja kansalaisten vaikutusmahdollisuuksia tukevien
energiaratkaisujen toteuttamiseksi. 

Suomessakin on käynnistynyt kansainvälisen ATTAC-liikkeen toiminta. Sen lähtökohtana on
uusliberalismin julistaman vaihtoehdottomuuden hylkääminen ja vaatimus ulottaa
demokratia sinne, missä valta on nyt rahalla. Tämä yhdistää ATTAC-liikettä
monin tavoin uusliberalismin ja yksityistämisen vastaisten ay- ja
kansalaisliikkeiden toimintaan. Samalla kun ATTAC kokoaa kansainvälistä vastavoimaa uusliberalismille, se liittyy paikallisiin
kamppailuihin. Esimerkiksi Tampereella se aikoo kampanjoida kunnallisen
liikennelaitoksen palveluja ja työpaikkoja uhkaavaa kilpailuttamista ja
yksityistämistä vastaan.

Eräänä ATTAC-liikkeen vaatimuksena on spekulatiivisten
pääomaliikkeiden rajoittaminen ja verottaminen, ns. Tobinin vero. Tällainen
valuutanvaihtovero tuntuisi isoja rahasummia päivittäin valuuttamarkkinoilla
liikuttelevien keinottelijoiden pussissa. Samalla kun se toisi verovaroja sosiaalisten
hankkeiden rahoittamiseen, se ohjaisi pääomia pelkästä valuuttakeinottelusta
muihin, esimerkiksi työllisyyttä ajatellen hyödyllisempiin kohteisiin. On
selvää, että Tobinin veron kaltainen kansainvälisiä rahamarkkinoita koskeva
uudistus ei toteudu kertaheitolla. Mutta se voidaan toteuttaa myös vaiheittain,
aluksi jonkin maaryhmän toimesta. EU-maiden osalta se edellyttäisi ilmeisesti
myös EU-sopimuksen joidenkin artiklojen muuttamista. Tässä on haastetta myös
ATTAC:sta kiinnostuneille kansanedustajille, saada aikaan muutos eduskunnan
suuren valiokunnan linjaan, joka on nyt yksimielisesti siunannut esimerkiksi
Tobinin veron torjuvat hallituksen linjanvedot EU:ssa ja
Maailmankauppajärjestössä. 

Tobinin vero ei ole ratkaisu rahamarkkinoiden kaikkiin ongelmiin,
saati sitten kapitalismin ristiriitoihin. Marxilaisilla arvioilla
finanssipääoman luonteesta, työstä ja luonnosta kaikkien rikkauksien lähteenä,
kapitalisminvastaisesta taistelusta ja sosialismista onkin paljon annettavaa  ATTAC-liikkeen keskusteluihin. Monissa muissa
maissa ay-liike on vahvasti mukana ATTAC:ssa. Me voimme omilla yhteyksillämme
edesauttaa ay-väen laajempaa osallistumista liikkeeseen myös Suomessa. Yhdessä
monien muiden kanssa voimme edistää liikkeen kehittymistä radikaalina, hallituksesta
ja muusta vastaeliitistä riippumattomana kansalaisliikkeenä, joka näkee
tärkeimmän muutoksen voiman
ulkoparlamentaarisessa toiminnassa ja voi käyttää hyväkseen myös
väkivallattomia kansalaistottelemattomuuden menetelmiä.

EU-huippukokous
saa kesäkuun puolivälissä Göteborgissa vastaansa laajat EU:n ja uusliberalismin
vastaiset mielenosoitukset. Monista eroista huolimatta Göteborgiin kokoontuvia
liikkeitä yhdistää näkemys siitä, että EU-johtajilla ei ole eikä saa olla
valtaa päättää asioista kansalaisten puolesta. Kansalaisten oikeus päättää itse
asioista kiteytyy vaatimukseen kansanäänestyksestä,
johon EU-johtajia vaaditaan sitoutumaan erityisesti nyt kun unionin
perussopimusta ollaan muuttamassa ja unionista aiotaan yhä selvemmin tehdä
ylikansallinen liittovaltio. Suurin osa suomalaisista vastustaa euroa ja
liittovaltiota, mutta Lipposen hallitus on innokkaimpien joukossa tekemässä
liittovaltiota. Suurin osa suomalaisista haluaa maamme pysyvän sotilaallisesti liittoutumattomana,
mutta Lipposen hallitus vie Suomea EU:n kautta myös euroarmeijaan ja Natoon.
Tarvitaan entistä laajempaa rauhan- ja kansalaisliikkeiden toimintaa
liittovaltiokehityksen pysäyttämiseksi ja maamme sotilaallisen
liittoutumattomuuden puolesta.

SKP:stä parempi ja
tehokkaampi vaikuttamisen väline
 

Olemme nostaneet SKP:n uudelleen politiikan areenalle. Nyt
on kyse siitä, miten teemme puolueestamme paremman ja tehokkaamman välineen
vaikuttaa politiikkaan ja yhteiskuntaan.

Olemme esittäneet tärkeitä aloitteita työajan lyhentämisestä,
perusturvasta, talouden ekologisesta rakennemuutoksesta ja vaihtoehdoista
EU-komennolle. Olemme voittaneet SKP:n ja Tiedonantajan pahimmat taloudelliset
kriisit. Suomeen on perustettu Kommunistinen Nuorisoliitto. Kommunististen ja
demokraattisten naisten yhteistyö on viriämässä uudelleen. Marxismi ja
2000-luku -seminaarien sarja on herättänyt kiinnostusta, samoin kriittiset
johtopäätöksemme Neuvostoliiton hajoamisen opetuksista. Meillä on hyvät
kansainväliset yhteistyösuhteet. Muiden puolueiden oikeistolaistuminen ja
hallitusvasemmiston kannatuksen romahdus kertovat myös vasemmistolaisen
vaihtoehdon tarpeesta. 

Mutta mistä johtuu se, että niin harva koki SKP:n vaaleissa
uskottavana poliittisen vaikuttamisen väylänä? Miksi olemme tavoittaneet vain
pienen osan hallituspolitiikkaan tyytymättömistä? Miksi monet puoluejärjestöjen
päätökset jäävät vain muutamien tovereiden toteutettaviksi? Miksi
keskuskomiteankin työtä on vaivannut päätösten ja niiden toimeenpanon välinen
kuilu?

Meillä on ainutlaatuinen lehti, Tiedonantaja, joka tukee
johdonmukaisesti työväen- ja kansalaisliikkeiden taistelua, kertoo joka viikko
asioista, joista muut vaikenevat. Tiedonantaja ansaitsee tulla laajemmin
luetuksi. Miksi emme tarjoa tätä mahdollisuutta useammille? 

Oman työmme arviointiin liittyy monia kysymyksiä. Miten
hyvin osaamme käydä avointa ja kriittistä keskustelua, jossa jokaisen jäsenen
mielipiteet ja kokemukset tulevat esille, ja jossa kehittyy yhteinen
toimintalinja? Olemmeko liikkeellä aina siellä, missä nousee vastarintaa ja
tarve järjestää taistelua? Onko meillä tarpeeksi tietoa ja päteviä
argumentteja, joilla nostamme esiin olennaisia kysymyksiä ja vaihtoehtoja?
Olemmeko osanneet tarttua asioihin, jotka yhdistävät erilaisia uusliberalismin
vastaisia voimia laajemmaksi poliittiseksi liikkeeksi? Onko oma toimintamme
riittävän kansainvälistä, jotta kykenemme vastaamaan globaalin kapitalismin
haasteisiin? Miten tuemme ja edistämme Kommunistisen Nuorisoliiton kehittymistä
valtakunnalliseksi joukkojärjestöksi?

Otto Wille Kuusinen
kehotti aikoinaan ”vastustamaan jyrkästi sitä poikkeamaa, joka olettaa,
että toiminta joukkojen keskuudessa ja tämän toiminnan järjestäminen eivät ole
varsinaista kommunistista toimintaa, että puoluetyötä suoritetaan vain omassa
keskuudessamme, jota vastoin riviemme ulkopuolelle tapahtuva toiminta on
jonkinlaista sivutyötä”. Kuusinen korosti, että puoluetyön tulee
suurimmalta ja tärkeimmältä osaltaan olla toimintaa juuri puolueeseen
kuulumattomien ja myös toisten puolueiden kannattajien keskuudessa. Eikä se ole
vain agitaatiota ja propagandatyötä vaan jokapäiväistä osallistumista
ay-liikkeeseen ja mitä erilaisimpiin kansalaisliikkeisiin. Olkoot vaatimukset,
joiden puolesta ihmiset ovat valmiita taisteluun, miten rajoitettuja tahansa,
se ei saa olla syynä kommunistien sivuun jäämiseen tästä taistelusta.
Kommunistinen puolue voi muodostua todelliseksi voimaksi
vain osallistumalla ay- ja kansalaisliikkeiden jokapäiväiseen kamppailuun niin,
että työtätekevät ihmiset pitävät sitä oman yhteisen liikkeensä rohkeana,
tietoisena, tarmokkaana ja luotettavana edistäjänä ja edustajana. 

Tässä on puoluetyömme järjestämisen suurin vaikeus. Mutta
samalla juuri tässä kommunistisen puolueen toimintatapa eroaakin muista,
sosialidemokraattisista ja porvarillisista puolueista. Muille puolueille joukot
ovat vain äänestäjiä, jäsenet vain vaalityöntekijöitä ja politiikka pääasiassa
vain vaikuttamista hallituksessa ja parlamentissa.

Puolueen ja joukkojen suhteesta on keskusteltu ja väitelty
työväenliikkeessä sen alusta alkaen. Yhtäältä on ollut niitä, jotka ovat
korostaneet puolueen rakentamista ensiksi, poliittisen taistelun edellytyksenä.
Toisaalta on ollut niitä, joille puolue on ollut joukkoliikkeiden tuote.
Tänäänkin kuulee samankaltaisia keskusteluja. ”On laitettava puolueorganisaatiomme
ensin kuntoon, ennen kuin voimme ottaa muita tehtäviä”. Ja ”nyt ei
ole sellaisia mielialoja ja liikkeitä, että voi toimia näkyvästi SKP:n
nimissä”. Kommunistisen puolueen idea on kuitenkin nimenomaan tällaisten
yksipuolisten vastakkainasettelujen voittaminen. Leniniläinen näkemys
puolueesta lähtee siitä, että puolue on samanaikaisesti sekä joukkoliikkeen
edellytys että sen tuote. Se liittyy peruskysymykseen, miten yhdistää
vallankumouksellinen teoria käytäntöön, miten muuttaa eikä vain selittää
maailmaa. 

Meillä kommunisteilla on paljon annettavaa ay- ja
kansalaisliikkeissä. Meillä on tietoa ja teoreettista analyysia kapitalismista
ja sen ristiriidoista. Meillä on visio ja vaihtoehto kapitalismille. Meillä on
mahdollisuus organisoida toimintaa valtakunnallisesti ja luoda yhteyksiä
erilaisten liikkeiden välille. Meillä on kansainväliset yhteistyösuhteet ympäri
maailmaa. Meillä on Tiedonantaja-lehti. Ja meillä on kokemusta usein
vaikeissakin oloissa käydystä sinnikkäästä ja periaatteellisesta kamppailusta.

Mutta meillä on myös opittavaa ja saatavaa ay- ja
kansalaisliikkeissä. Ennen muuta on kyse siitä, että suuria yhteiskunnallisia
uudistuksia eivät tee puolueet vaan joukot. Kansalaistoiminnassa rakentuu
uudelleen työväenliikkeen perinteisiin kuulunut monipuolinen
kaupunginosayhdistysten, kylätoimikuntien, opintokerhojen, kulttuurin ja
solidaarisen yhteisöllisyyden verkosto. Kansalaisliikkeissä korostuu usein
tekemisen ja päättämisen yhteys tavalla, joka voi auttaa myös työväenliikettä
voittamaan ”perisyntinsä” (Kuusinen) – jakautuminen yhtäältä pieneen
päätöksiä tekevään toimihenkilöiden ja edustajien piiriin sekä toisaalta
laajaan passiiviseen joukkoon. Meillä on opittavaa myös internetin ja
sähköpostiverkostojen käyttämisessä ei vain informaation välittämiseen vaan
myös poliittisen joukkotoiminnan organisoimiseen. Samoin on opittavaa monien
kansalaisliikkeiden tavasta löytää paikallisen toiminnan yhteys globaaleihin
kysymyksiin.

Ihmisten oikeus
parempaan tulevaisuuteen
 

SKP:n nostamisessa uudelleen vaikutusvaltaiseksi puolueeksi
on kyse ihmisten oikeudesta ihmisarvoiseen elämään ja parempaan tulevaisuuteen.

Vahva SKP on tarpeen, jotta kansalaisille, ay- ja
kansalaisliikkeille avataan poliittisen vaikuttamisen väyliä. Vahva SKP on
tarpeen, jotta heikommassa asemassa olevien oikeuksia ei poljeta ja
eriarvoisuutta lisäävä politiikan suunta voidaan kääntää. Vahva SKP tarvitaan,
jotta Suomea ei myydä keinottelijoille eikä viedä sotaliittoihin. Vahva SKP
tarvitaan tuomaan luokkataistelun vaihtoehto kapitalismin
epäoikeudenmukaisuudelle ja näköalattomuudelle. Tällaisen SKP:n rakentamiseen
kutsumme jokaista, joka ei hyväksy hallituspolitiikkaa ja jokaista, joka haluaa
koota kommunistien voimat. 

Tänäänkin, vaikka sosialismi näyttää etäiseltä päämäärältä,
on kysymys kapitalismin perimmäisten ristiriitojen ratkaisemisesta polttavan
ajankohtainen. Kapitalismi ei kykene turvaamaan ihmisten tarpeita,
mahdollisuuksia kehittää kykyjään, osallistua ja päättää asioista. On kerta
kaikkiaan välttämätöntä murtaa rahan valta ja siirtyä kansanvaltaan, jotta
voimme estää tuhoisan kehityksen  ja
voittaa takaisin maailmamme tulevaisuuden.

Kommunistinen ja työväenliike on saavuttanut toiminnallaan
paljon. Tämä työ muodostuu usein pienistä tehtävistä ja sitä tehdään vaikeissa
olosuhteissa. Mutta pienissäkin tehtävissä on suurta se, että niistä kasvaa
silta tulevaisuuteen, sosialismiin ja uudenlaiseen sivilisaatioon. Siksi
kommunistit ovat kestäneet vaikeatkin taantumuskaudet ja säilyttäneet
optimisminsa. Samalla juuri tähän sisältyy työväenliikkeen oleellinen kokemus:
yhteiskunnallinen kehitys ei tapahdu itsestään vaan ihmisten yhteisen työn ja
kamppailun tuloksena.

Jatkamme vuoden 1905 suurlakon, Suomen itsenäistymisen ja
vuoden 1918 työväen vallankumouksen, maanalaisuuden kauden sodan ja
fasisminvastaisen toiminnan, sodanjälkeisen demokraattisen käänteen ja
uudistuspolitiikan, lakkotaistelujen, joukkoliikkeiden, kulttuuritaistelun sekä
rauhanpolitiikan ja kansainvälisen solidaarisuustoiminnan perinteitä.
Luokkataistelua ei ratkaista tänäänkään sohvalla, television ”puhuvia
päitä” kommentoiden.

On oltava rohkeutta nousta vastarintaan ja luottamusta
mahdollisuuksiin ottaa yhdessä tulevaisuus omiin käsiimme. Runoilija Katri Valan sanoin:

Niin kuin maa kasvaaksensa
                      tarvitsee sadetta ja aurinkoa,
                      vaatii ihmisen kasvu

                      vapautta, tietoa,
kauneutta!