EU ei ole ratkaisu vaan osa ympäristöongelmaa

16.5.2019

 

Ilmastonmuutoksen kiihtyminen on herättänyt ihmiset vaatimaan tekoja. Moni näkee Euroopan unionin tässä edelläkävijänä, jopa ratkaisevana toimijana. EU:lla onkin ollut kansainvälisissä ympäristöneuvotteluissa usein positiivinen rooli – etenkin jos vertaa Yhdysvaltoihin, Venäjään ja eräisiin muihin fossiilisten polttoaineiden tuottajamaihin.

Mutta onko EU ratkaisu? Väitän, että ei ole.

Ilmastonmuutoksen pysäyttämiseksi ja luonnon monimuotoisuuden turvaamiseksi tarvitaan talouden ekologinen rakennemuutos, koko tuotantotavan perusteisiin asti menevä muutos. Siihen eivät riitä vain kulutustapojen muutokset, verotus tai päästökauppa.

Siirtyminen uusiutuvaan energiaan ja uusi ympäristöteknologia tarjoavat työtä ja ovat nopeasti kasvavia markkinoita. Mutta ympäristökysymyksen ratkaisu ei löydy bisneksestä. Päinvastoin, ekologisesti kestävä kehitys edellyttää irtaantumista toimintamalleista, joissa luontoon suhtaudutaan vain taloudellisen hyödyn välikappaleena ja se alistetaan voitontavoittelulle.

Talouden ensisijaisuutta ja markkinoiden vapautta korostava EU on itsessään osa ongelmaa, ei sen ratkaisu. EU voi säännellä taloutta ympäristön suojelemiseksi, mutta EU:n olemassaolo nojaa ensi sijassa talouden määrällisen kasvun, markkinoiden vapauden ja pääoman voitontavoittelun lähtökohtiin.

 

Markkinat vs. ekologia

EU:n keskeisiä funktioita on edistää suuryhtiöiden etuja kilpailussa kansainvälisillä markkinoilla. Suuret yhtiöt hakevat voittoja organisoimalla tuotantoa ja kauppaa globaalisti. Tämä tarkoittaa valtavaa tavaroiden kuljettamista paikasta toiseen, perinteisten paikallisten talouksien polkemista ja kuluttajaelämäntavan levittämistä. Yhtiöiden voitontavoittelu ja koko pörssitalouden logiikka on ristiriidassa laaja-alaista ja pitkäjänteistä suunnitelmallista toimintaa edellyttävän kiertotalouden ja ekologisen kestävyyden kehittämisen kanssa.

Maatalouspolitiikka on esimerkki siitä, miten EU suosii teollisuusmaista suurtuotantoa ja kansainvälistä elintarviketeollisuutta paikallisten ja pienten tuottajien kustannuksella. Siksi ei riitä vain se, että vaaditaan maataloustukiin tiukempia ympäristönormeja. EU:n ajama tehomaatalous on rikkonut myös maatalouden perinteistä ravinteiden kiertoa ja energiaomavaraisuutta eriyttämällä eläintuotannon ja kasvituotannon.

Markkinoiden logiikka suuntaa tuotantoa ja kauppaa sinne, mistä löytyy eniten maksavia asiakkaita. Tätä logiikkaa toteuttaessaan EU:n sisämarkkinat ja kauppapolitiikka voimistavat tuotantoa, joka hakee etenkin hyvätuloisimpia kuluttajia ja voimistaa kuluttajaelämäntapaa. Tämä on omiaan kiihdyttämään ilmastonmuutosta, aiheuttaahan maailman väestön rikkaimman 10 % kulutus puolet nykyisistä hiilidioksidipäästöistä.

Maapallon ekologisen kantokyvyn ylittyminen johtuu paljolti luonnonvarojen ylikulutuksesta rikkaissa maissa. Pahimmat laskut tästä joutuvat kuitenkin maksamaan köyhien maiden asukkaat, joiden elinympäristö kärsii. Tätä ekologista velkaa köyhille maille EU ei ole valmis maksamaan. Päinvastoin EU:n kauppapolitiikka suosii yhtiöitä, jotka alistavat kehittyvien maiden viljelysmaita ja luonnonvaroja yksipuolisesti vientiin paikallisten tarpeiden kustannuksella.

EU:ssa keskustellaan mahdollisuudesta asettaa hiilitulleja ja tiukentaa kaupan ympäristönormeja. Mutta samaan aikaan EU-komissio on valmis tekemään Yhdysvaltojen, Kanadan ja eräiden muiden kanssa kauppasopimuksia, joihin sisältyvä investointisuoja antaa ylikansallisille yhtiöille mahdollisuuden sivuuttaa demokraattisesti säädettävät tiukemmat normit esimerkiksi ympäristönsuojelussa.

Nämä TTIP:n ja CETA:n kaltaiset sopimukset – jos ne hyväksytään – tekevät vaikeaksi ja erittäin kalliiksi esimerkiksi Suomen kaivoslain korjaamisen, koska kansainväliset yhtiöt voisivat vaatia jättikorvauksia menettämistään mahdollisuuksista tehdä voittoa tuhoamalla ympäristöä.

 

Kuka maksaa laskut?

Ympäristöpolitiikan painoarvo EU:ssa on 2000-luvulla kasvanut ja EU:ssa on saatu aikaan monia myönteisiä ratkaisuja. EU on asettanut tavoitteeksi vähentää kasvihuonepäästöjä vuoteen 2030 mennessä 40 % vuoden 1990 tasosta, parantaa energiatehokkuutta, lisätä uusiutuvan energian osuutta ja siirtyä vähähiiliseen talouteen 2050 mennessä. EU-maat ovat sitoutuneet pysäyttämään luonnon monimuotoisuuden katoamisen vuoteen 2020 mennessä.

Käytännössä jäsenvaltiot eivät ole kuitenkaan edenneet näiden tavoitteiden edellyttämässä tahdissa. Lisäksi iso osa tavoitteiden toteutumisesta nojaa päästökauppaan, joka ei ohjaa esimerkiksi Suomessa toimivia yrityksiä investoimaan riittävästi päästöttömään tuotantoon. EU:n suosima markkinamekanismi ei tuo tuloksia, kun päästöoikeuksista on ylitarjontaa, niiden ostaminen halpaa eivätkä esimerkiksi energiamarkkinoiden hinnat toimi niin kuin päästökauppamalleissa oletetaan.

Kyse on myös siitä, kuka maksaa esimerkiksi ilmastopäästöjen vähentämisen laskut. Vihreiden ajama verotuksen painopisteen siirtäminen työn verotuksesta ympäristöveroihin tarkoittaa käytännössä tulojen mukaan kiristyvän progressiivisen verotuksen osuuden vähentämistä entisestään lisäämällä regressiivisiin eli pienituloisiin suhteellisesti kovimmin kohdistuviin välillisiin veroihin.

Kuluttajiin epäoikeudenmukaisesti kohdistuvia veroja on ympäristötavoitteisiin vedoten lisätty, ja se on sopinut EU:n linjauksiin arvonlisäverotuksen harmonisoinnista. Sen sijaan ympäristölle haitallisiin yritystukiin ei ole puututtu, saati että ”saastuttaja maksaa” -periaate olisi ulotettu tehokkaasti yrityksiin. Tämä rakenteellinen tulonjako-ongelma vinouttaa myös EU:n keskusteluja ”vihreästä uusjaosta” (Green New Deal).

Keskustelu polttomoottoriautojen kieltämisestä ja siirtymisestä sähköautoihin kuvaa sitä, miten EU:n taipumus markkinoistaa ja kaupallistaa lähes mitä tahansa tekee myös ympäristökysymyksistä bisnestä. Ja tämä tapahtuu tavalla, joka ei ole ekologisesti eikä sosiaalisesti kestävää.

Autoteollisuudelle polttomoottoriautojen vaihtaminen sähköautoihin tarjoaisi tietysti valtavat markkinat. Nykyisten autojen polttomoottorit voidaan kuitenkin muuttaa varsin helposti käyttämään ei-fossiilisia, uusiutuvia polttoaineita. Satojen miljoonien autojen korvaaminen sähköautoilla tarkoittaisi myös valtavaa luonnonvarojen kulutusta, sen sijaan että panostettaisiin joukkoliikenteeseen ja uusiin älykkäisiin liikkumisen tapoihin.

 

EU:n militarisoimisen uhkat

Lopuksi vielä yksi EU:n kehityspiirre, joka on jyrkässä ristiriidassa ympäristötavoitteiden kanssa: yhteisen turvallisuus- ja puolustuspolitiikan kehittäminen. Sen puitteissa on muodostettu pysyvä rakenteellinen yhteistyö, joka sitoo jäsenvaltioita asehankintoihin, tukemaan aseteollisuutta ja tiivistämään sotilaallista integraatiota Naton eurooppalaisena pilarina. Tästä irtaantuminen olisi ilmastoteko, ja vastaisi myös Suomen roolia sotilaallisesti liittoutumattomana maana.

 

Suomi edelläkävijäksi?

Ilmasto- ja ympäristökysymyksissä tarvitaan välttämättä kansainvälistä yhteistyötä, koska päästöt ja muut ongelmat eivät kunnioita valtioiden rajoja. Monissa ympäristökysymyksissä tarvitaan EU:ta laajempaa yhteistyötä. Tämä koskee tietysti ilmastonmuutoksen kaltaisia globaaleja ongelma, esimerkiksi Pariisin ilmastosopimus tehtiin YK:n puitteissa, jäsenvaltioiden neuvottelujen tuloksena ja sen toimeenpano edellyttää kansallisia toimia. Mutta EU:n puitteiden yli menevää yhteistyötä tarvitaan usein myös alueellisissa ympäristöongelmissa, kuten vaikkapa Itämeren suojelu.

Suomen hallitus ja vähäisemmässä määrin europarlamentaarikot voivat vaikuttaa EU:n ympäristölainsäädäntöön, jossa lakien valmistelun aloiteoikeus on kuitenkin vain komissiolla. EU:n jäsenmaiden hallitusten ja myös EU:n eri toimialojen välillä on huomattaviakin eroja suhtautumisesta ympäristösäädöksiin.

Mitenkään väheksymättä EU:n roolia voi todeta, että ympäristökysymyksen eivät edellytä Suomen jäsenyyttä EU:ssa. Voimme vaikuttaa kansainvälisiin ja eurooppalaisiin ympäristösopimuksiin joka tapauksessa. Tietysti joidenkin direktiivien valmistelussa voi tulla eteen suomalaisten yritysten kannalta ongelmallisia yksityiskohtia, mutta niihin voidaan hakea ratkaisuja neuvottelemalla ja kansallisella lainsäädännöllä. Tähän mennessä tällaisia kysymyksiä on noussut lähinnä joissain yksittäisissä asioissa, joissa suomalainen elinkeinoelämä ja hallitus ovat olleet jarrumiehen roolissa.

Vapautuminen EU-sopimuksista tarjoaisi lisää mahdollisuuksia toimia edelläkävijänä ympäristökriisin ratkaisemisessa. Esimerkiksi julkisissa hankinnoissa voitaisiin asettaa pidemmälle meneviä ympäristökriteerejä ilman, että unionin kilpailulait muodostuvat esteeksi. Jos ei vapaudutaan EU:n talouskurista, voivat valtio ja kunnat investoida enemmän talouden ekologisen rakennemuutoksen toteuttamiseen. Monia mahdollisuuksia ekologisesti kestävämpään kehityksen avautuisi myös irtaantumalla EU:n maatalouspolitiikasta ja pysymällä CETA:n kaltaisten kauppasopimusten ulkopuolella.

EU ei siis ole ratkaisu vaan osa ongelmaa. Mutta ei myöskään pelkkä irtaantuminen EU:sta ole ratkaisu. Tarvitaan taloudellisen kehityksen, tuotannon ja kulutuksen mallin perusteellinen muutos, jolla talous sovitetaan luonnon kestokyvyn ja luonnonsysteemien tuottokyvyn kannalta kestävälle pohjalle. Ilmastonmuutos osoittaa, että tarvitaan radikaaleja, koko tuotantotapaa koskevia muutoksia, ja että niillä on kiire.

 

(Teksti perustuu puheenvuoroon Porissa 15.5.2019 järjestetyssä keskustelutilaisuudessa EU, ympäristö ja talous.)

© 2019 Yrjö Hakanen
webDesign: Mekanismi »