Alustus ajankohtaisesta tilanteesta

Elisa mittasi työntekijän arvon pörssissä. Yhtiö ilmoitti vähentävänsä 900 työntekijää, vaikka tulos parani yli 100 miljoonaa euroa. Yhtiön markkina-arvo kohosi 1,16 miljardista liki 1,3 miljardiin euroon. Yhden irtisanotun ihmisen markkina-arvoksi tuli näin yli 160 000 euroa.

Elisa on esimerkki siitä, miten kestämättömällä pohjalla ovat hallituksen lupaukset markkinoiden varaan rakentuvasta työllisyyden hoitamisesta.

On tietysti ristiriitaista, että samalla kun tuotanto kasvaa ja palvelut laajenevat, syntyy työttömyyttä. Kyse on kapitalistisen kasaantumisen luonteesta, jonka Karl Marx selvitti ”Pääomassa”.

Kapitalismissa pääomalla on taipumus kasaantua jatkuvasti niin, että tuotanto ja pääomasijoitukset kasvavat. Tämä liittyy kapitalistien pyrkimykseen kasvattaa lisäarvon tuotantoa. Tuotantovälineisiin sijoitettu pääoman osa, pysyvä pääoma, pyrkii kasvamaan nopeammin kuin työvoimaan sijoitettu osa, vaihteleva pääoma. Näin kapitalistinen kasaantuminen tuottaa pääoman arvonlisäystarpeisiin nähden suhteellisen liikatyöväestön.

Työttömyys on kapitalisteille paitsi suhdannepolitiikan myös työehtosopimuspolitiikan ja ay-liikkeen painostamisen väline.

Työntekijöiden irtisanomiset tilanteessa, jossa samat firmat tekevät entistä parempaa tulosta, kertoo sen, että kapitalistit vähät välittävät mistään yhteiskuntavastuusta kun on kyse osakkeiden arvosta ja osingoista. Tässä ei ole kyse vain Elisan kaltaisten yhtiöiden kehnosta yrityskulttuurista tai puutteellisesta strategiasta, vaikka niissäkin on kritiikin aihetta.

Elisan joukkoirtisanomiset heijastavat myös yleisempiä omistus- ja valtasuhteiden muutoksia erityisesti pörssiyhtiöissä. Kun osakkeista oli 1970-luvulla suurin osa yksityisillä omistajilla, on suurin osa pörssiosakkeista nykyisin sijoitusrahastojen ja muiden institutionaalisten omistajien hallinnassa. Suursijoittajat siirtelevät osakkeita jatkuvasti arvo-osuustililtä toiselle suurempia voittoja hakien. Se johtaa yhtiöiden johdossa lyhytjänteiseen toimintaan. Tähän pörssipeliin vietiin myös puhelinosuuskunnat yhtiöittämisen ja Elisan muodostamisen kautta.

Työntekijöitä kohdellaan monessa yhtiössä ikään kuin he olisivat yrittäjiä. Vaikka työntekijöillä ei ole päätösvaltaa eivätkä he saa osuutta voitosta, heidän edellytetään joustavan markkinoiden ja omistaja-arvojen odotusten mukaan.

Elisan tapaus kertoo siitä, että työttömyysongelma koskee entistä laajemmin myös pitkälle kehittyneitä aloja ja kasvukeskuksia. Uusi talous, jonka piti olla ratkaisu teolliseen sektoriin ja palkkatyön perinteisiin muotoihin perustuneen talouden fordistisen kehitysvaiheen ristiriitoihin, on merkinnyt monia muutoksia työprosessissa, yhtiöiden hallinnossa ja luokkarakenteessa. Se ei ole kuitenkaan tuonut ratkaisua ristiriitoihin vaan kärjistänyt niitä uusissa puitteissa.

Kyse on ristiriidoista mm. tuotannon ja maksukykyisen kysynnän välillä, reaalipääoman kasaantumisen ja spekulatiivisen finanssipääoman välillä, uuden teknologian avaamien mahdollisuuksien ja omistaja-arvojen välillä, työvoimalle asettuvien kasvavien vaatimusten ja työntekijöiden turvattoman aseman välillä. Samalla spekulatiivisen pääoman roolin kasvu on merkinnyt monien perinteisten talouden alojen ja alueellisen kehityksen laiminlyömistä. Se heijastuu myös julkiselle sektorille ja vähentää sielläkin työpaikkoja.

Tarvitaan uusia radikaaleja lääkkeitä työttömyyteen

Irtisanomisia ja työttömyyttä ei pysäytetä oikeiston, vihreiden ja hallituksen esittämällä matalapalkkaisten työpaikkojen lisäämisellä. Suomi on jo nyt yritysten kannalta maailman kilpailukykyisimmäksi rankattu ja samalla EU:n matalapalkkaisimpia maita. Matalapalkkaisuus vain kärjistää yhtä työttömyyden perussyistä eli ristiriitaa tuotannon ja maksukykyisen kysynnän välillä.

Niin välttämätöntä kuin YT-lain uudistaminen onkin, ei sen tavoitteeksi asetettu työnantajan ja henkilöstön vuorovaikutuksen ja yhteistoiminnan kehittäminen riitä irtisanomisten aallon pysäyttämiseen.

Markkinavetoisen työllisyyspolitiikan jatkuva epäonnistuminen osoittaa, että tarvitaan radikaaleja uusia lääkkeitä joukkotyöttömyyden nujertamiseksi ja turvatun työuran takaamiseksi.

Elisan tai vaikka Kemijärven Salcompin kaltaiset esimerkit osoittavat, että työpaikkojen turvaamiseksi on rajoitettava pääomanomistajien valtaa. Se edellyttää vapautumista harhaluuloista, joiden mukaan työväenliike voisi vastata globalisaatioon sopeutumalla ja turvaamalla firmoille entistä paremmat toimintaedellytykset Suomessa.

Välittömiä keinoja hillitä irtisanomisia ovat ay-liikkeelle säädettävä kanneoikeus, veto-oikeus ja irtisanomisten tekeminen työnantajille kalliiksi, jotta voidaan estää perusteettomat, vain omistajien voittojen kasvattamista ajavat irtisanomiset. Tässä ei ole kyse vain lainsäädännöstä vaan ennen muuta ay-liikkeen aktiivisuudesta edunvalvonnassa. Koko ay-liikkeen onkin syytä tukea Toimihenkilöunionin ehdotusta yleislakosta, jonka aikana työpaikoilla käsiteltäisiin sopimusturvan parantamista.

Työpaikkojen lisäämiseksi tarvitaan valtion ja kuntien aktiivisuutta. Hyvinvointipalvelujen, ympäristöystävällisen teknologian ja alueellisen kehityksen tasapainottamisessa on paljon tarpeita, joita yksityinen pääoma laiminlyö ja joissa tarvitaan valtion ja kuntien omaa toimintaa. Yksityistämisen sijasta on syytä perustaa uusia valtionyhtiöitä ja laajentaa kuntien toimialaa.

Työajan lyhentäminen ansioita alentamatta on puolestaan keino, jolla voidaan luoda koko kansantaloudessa lisää työpaikkoja, korjata pääoman hyväksi vääristynyttä tulonjakoa ja lisätä työntekijöiden tarpeista lähtevää joustavuutta työelämässä.

Juuri nyt tarvitaan myös vaihtoehtoja kuntien budjettiesitysten jatkamaa peruspalvelujen ja työpaikkojen karsimisen linjalle. Budjettiesityksissä ajetaan linjaa, jolla jokaiselle kuuluviin perusoikeuksiin nojaavan hyvinvointimallin korvaavat yhä laajemmin kaupalliset palvelut, joissa kuntalaiset ovat vain asiakkaita ja raha ratkaisee kylmästi ketä palvellaan.

Suhtautumisessa kuntien peruspalvelujen ja työpaikkojen karsimiseen mitataan nyt myös vasemmistoliiton ja vihreiden oppositiopolitiikan uskottavuutta. Kokoomuksesta vasemmistoliittoon ulottuvat budjettisopimukset Helsingissä ja monissa muissa kunnissa kertoo siitä, miksi kunnallisvaaleissa tarvitaan SKP:n edustama selkeä vaihtoehto yksityistämispolitiikalle.

Mitä Paul Wolfowizt tarkoitti, Paavo Lipponen?

Irakin miehitys manifestoi USA:n imperialismin aggressiivisimpien piirien toiveita maailmanherruudesta. Kontrolloimalla Lähi-itää ja Keski-asiaa, maailman suurimpia energiavaroja, USA:n johto pyrkii kontrolloimaan myös maailmantaloutta ja erityisesti Euroopan ja Kiinan talouksia, jotka ovat riippuvaisia noista energiavaroista.

Toisen maailmansodan jälkeen USA:n osuus maailman bruttokansantuotteesta oli noin 50 %. Nykyään se on 25 % ja edelleen supistamaan päin. Yhdessä USA:n valtavan velan ja omien taloudellis-sosiaalisten vaikeuksien kanssa tämä kehitys uhkaa USA:n hegemoniaa. Tämä on taustalla, kun presidentti Bushin hallinto on valinnut jatkuvan ja ennakoivan sodan opit.

USA on sotilaallisesti läsnä 140 maassa ja sillä on 800 ulkomaiseen tukikohtaan sijoitettuna pysyvästi 200 000 sotilasta (minkä lisäksi siis tulevat esimerkiksi nyt Irakin miehitykseen käytettävät joukot).

Euroopan unioni, Venäjä, Kiina ja Intia ovat USA:n hegemonian tärkeimmät potentiaaliset uhkaajat. Siksi Euraasian alue on USA:n globaalin strategian keskiössä.

Paavo Lipposen ja muiden, joiden mielestä Suomessa ollaan liian kriittisiä USA:n politiikan suhteen, kannattaisi miettiä vaikkapa sitä, mitä Bushin hallinnon keskeinen ideologi, varapuolustusministeri Paul Wolfowitz tarkoitti kirjoittaessaan: ”USA:n tulee nojata valtavaan sotilaalliseen ylivoimaansa ja käyttää sitä ehkäisevästi ja yksipuolisesti… Päätavoitteemme on estää uuden kilpailijan nouseminen (Neuvostoliiton jälkeen – YH)… Se vaatii kaikin voimin torjumaan mikä tahansa vihamielisen vallan nousemisen hallitsemaan aluetta, joka voi tehdä siitä maailmanvallan. Tällaisia alueita ovat Länsi-Eurooppa, Itäinen Aasia (siis Kiina), entisen Neuvostoliiton alue ja Lounais-Aasia (Intia).”

Tässä on kyse strategisesta pitkän aikavälin linjasta eikä vain lähiajan tapahtumiin liittyvästä reaktiosta. Se selittää osaltaan, miksi Bushin opit ennakoivasta sodasta ovat saaneet vastaansa niin laajan opposition, myös muiden maiden hallitsevissa piireissä.

Suurvaltojen reaalipolitiikka näkyy siinä, että ne hyväksyvät jälkikäteen USA:n miehitysvallan ja YK:n sivuuttamisen, jotta niitä ei suljeta ulkopuolelle kun Irakin resursseja jaetaan. Toisaalta taas USA:n johto, vaikka onkin ottanut itselleen oikeuden toimia yksipuolisesti, ei aio luopua Natosta. Se on sille edelleen käyttökelpoinen väline kontrolloida Eurooppaa ja esimerkiksi EU:n sotilaallista toimintaa.

Venäjällakin eliitin piirissä käynnissä olevassa kamppailussa on kyse tulevien vaalien ohella kamppailusta, joka koskee energiavarojen hallintaa ja erilaisia painotuksia atlantisen tai euraasialaisen suuntautumisen välillä. Eikä ole sattuma, että Venäjän vajoamiseen puolisiirtomaan kaltaiseen asemaan yhdistyvät autoritaariset tendenssit.

Samalla kun on syytä arvostella Putinin hallinnon autoritaarisuutta, on aihetta varoittaa myös oikeistovoimien pyrkimyksistä Suomessa käyttää Venäjän uhkalla pelottelua Nato-jäsenyyden ajamiseen.

USA:n ja Iso-Britannian miehityshallinnon vaikeudet kertovat siitä, miten vaikea on sotilaallisesta ylivoimasta huolimatta toteuttaa imperialistisia herruustavoitteita. Sodanvastaisen toiminnan etulinjassa onkin edelleen Irakin ja muiden Lähi-idän kansojen tukeminen USA:n miehityspolitiikkaa vastaan. Kansainvälisen lain mukaan niin Irakin kuin Palestiinan kansalla on oikeus taistella miehittäjiä vastaan. Solidaarisuus tälle kamppailulle ei tarkoita minkä tahansa väkivallan hyväksymistä, mutta päävastuu tilanteesta on tietysti miehittäjillä.

Solidaarisuusliikkeen keskeisiä vaatimuksia ovat nyt Irakin ja Palestiinan miehitysten lopettaminen, kansalaisten perusoikeuksien turvaaminen, kansojen oikeus päättää itse asioistaan, sodan torjuminen keinona ratkoa kansainvälisiä konflikteja ja YK:n palauttaminen peruskirjansa linjalle.

Euroopan sosiaalifoorumi

Kansainvälisen tilanteen tärkeimpiä uusia tekijöitä on laaja sodan ja uusliberalismin vastainen joukkoliikkeiden verkosto. Sen vaikutus riippuu ratkaisevasti siitä, miten nyt vielä hajanaisesti toimivat voimat kykenevät koordinoimaan toimintaansa kansainvälisesti ja muodostamaan kussakin maassa reaalisen poliittisen vastavoiman. Näissä liikkeissä mitataan kommunistien kykyä toimia etujoukkona. Toisaalta siihen liittyvät suuret mahdollisuudet lisätä kommunististen puolueiden uskottavuutta ja joukkovaikutusta.

Runsaan viikon kuluttua pidetään Pariisissa toinen Euroopan sosiaalifoorumi. Sen odotetaan kokoavan 50 0000 sodan ja uusliberalismin vastustajaa. Kansalaisliikkeiden rinnalla ovat vahvasti mukana ay-liike, poliittisesti lähinnä vasemmistolaisia ja vihreitä.

Sosiaalifoorumissa tullaan keskustelemaan mm. sodan ja miehityksen vastaisen uuden kansainvälisen toimintapäivän järjestämisestä 20.maaliskuuta. Euroopan Attacit ovat tehneet ehdotuksen yksityistämisen vastaisesta ja hyvinvointipalveluja puolustavasta toimintapäivästä esimerkiksi helmikuun lopulla. Eräs pääseminaareista käsittelee kampanjaa EU:n perustuslain alistamiseksi kansanäänestykseen. Noin 600 eri tilaisuuden muita keskeisiä teemoja ovat mm. ay-oikeudet, naisten asema, ympäristökysymykset ja rasisminvastainen toiminta.

Kansanäänestysliike

Ruotsin Emu-kansanäänestyksen tulos oli puoluepoliittiset rajat ylittäneen kansalaisliikkeen voitto. Se on rohkaissut Suomessakin kaikkia, jotka eivät halua alistua EU-liittovaltion alamaisiksi. Toisaalta Ruotsin esimerkki pelottaa suomalaista euroeliittiä. Varsinkin kun se on yhä selvemmin viemässä Suomea EU:n militarisoimisen kautta myös Natoon, jota ylivoimainen enemmistö suomalaisista vastustaa.

Viime aikojen puheenvuoroista näkyy, että jossain esikunnissa on päätetty aloittaa uusi vyörytys kansalaismielipiteen tai ainakin eduskunnan käännyttämiseksi Naton kannalle. Vai kuka kuvittelee Jakobsonin, Klenbergin, Kaskealan, Ahtisaaren, Lipposen, Ahon, Itälän ja Helsingin Sanomien pääkirjoittajien sattumalta ryhtyneen juuri nyt perustelemaan enemmän tai vähemmän suoraan Nato-jäsenyyttä – Irakin sotaa ja eduskuntavaalitulosta seuranneen Nato-keskustelun hiljaisemman vaiheen jälkeen?

Se, miten Suomea viedään EU:n kautta samalla lähemmäs Natoa ja miten EU:n ja Naton yhteyksiä tiivistetään, osoittaa harhakuvitelmiksi puheet EU:n puolustuksesta muka vaihtoehtona Nato-jäsenyydelle. Samalla se korostaa tarvetta koota mahdollisimman laaja liike vastustamaan Suomen liittoutumattomuuden hautaavaa EU:n perustuslakiesitystä.