Juhlapäätöksestä Helsinki 200 vuotta pääkaupunkina

Keisari Aleksanteri I kohotti Helsingin 200 vuotta sitten Suomen suuriruhtinaskunnan pääkaupungiksi. Mutta ketkä ovat rakentaneet Helsingin?

Merkkihenkilöitä eivät ole vain juhlavuoden nettisivuilla mainitut Aleksanteri I, maaherra Stjernvall, Suomen asian komitean puheenjohtaja Armfelt, valtioneuvos Ehrenström ja arkkitehti Engel. Juhlavuonna on syytä kiittää erityisesti pääkaupungin rakentajia ja palvelujen ammattilaisia. He ovat tulleet tänne eri puolilta Suomea ja muista maista, ja heidän työnsä tuloksena Helsinki on kehittynyt.

Päivi Uljaksen äskettäin julkaistu väitöskirja kertoo siitä, miten tärkeä merkitys hyvinvointivaltion läpimurtoon oli tavallisten ihmisten aloitteellisuudella, työväenliikkeellä ja kansalaistoiminnalla. Tästä näkökulmasta kirjoitetaan toivottavasti vielä monia sivuja myös Helsingin kaupungin historiaa.

Kesti yli 100 vuotta ennen kuin tämän kaupungin rakentajat, työmiehet ja naiset saivat äänioikeuden. Tänään päätöksenteko on taas etääntynyt kauas asukkaista ja Suur-Helsinki-hanke uhkaa repäistä entistä syvemmän kuilun asukkaiden ja päätöksenteon välille. Samaan aikaan kilpailuttaminen ja yksityistäminen vievät takaisin tuloihin perustuvan äänivallan suuntaan ja peruspalvelujen muuttumiseen yhä laajemmin kauppatavaraksi.

Juhlavuoden isoja haasteita on muuttaa sanoista teoiksi valtuuston päätös ja Demokratiaryhmän esitykset kansanvaltahankkeesta. SKP:n ja Helsinki-listojen ryhmä haluaa avata lisää vaikuttamisen väyliä muun muassa osallistuvalla budjetoinnilla, kaupunginosavaltuustoilla, nuorten esittämällä nuorisovaltuustolla ja seututason metropolivaltuustolla.

Juhlavuoteen sopii kaupunginhallituksen esittämä panostaminen nuoriin ja nuorten syrjäytymisen ehkäisemiseen. Tasa-arvoisten koulutusmahdollisuuksien ja nuorisotyön ohella siinä tarvitaan muidenkin peruspalvelujen kehittämistä, edullisten vuokra-asuntojen rakentamista ja uusien työpaikkojen luomista.

Voi kysyä, millaisen mallin nuorille tarjoaa se, että Helsinki tekee nykyään vuosittain satoja miljoonia euroja ylijäämää, mutta rahaa ei riitä päiväkoteihin, kouluihin, nuorisotaloihin, terveydenhuoltoon ja muihin peruspalveluihin? Tai millaista moraalia tuottaa se, että osaamisen, yhteistyön ja välittämisen sijasta korostetaan alituista kilpailemista toisten koulujen, toisten työntekijöiden, kaupunkien tai muiden kansallisuuksien kanssa, muiden kustannuksella?

Helsingin historiassa on tehty monia ennakkoluulottomia avauksia, kuten ensimmäiset kansakoulut, kunnallinen energialaitos ja julkinen joukkoliikenne. Nyt tarvitaan uusia avauksia erityisesti työtä ja tuloja tuovan palvelu- ja liiketoiminnan kehittämiseksi: Esimerkiksi perustamalla kunnallinen liikelaitos rakentamaan edullisia vuokra-asuntoja ja tekemään peruskorjausta. Kun yksityiset markkinat laiminlyövät investointeja uutta arvoa luovaan tuotantoon, pitää kaupungin ottaa tässä aktiivista roolia. Myös valtiovallalta on syytä edellyttää kuntien rahoituksen leikkaamisen sijasta panostamista julkisiin palveluihin ja niiden rahoittamiseen esimerkiksi säätämällä pääomatulojen verottamisesta muiden tulojen tavoin myös kunnallisverotuksessa.

Demokraattisen hyvinvointikunnan tavoitteiden ohella haasteena on tehdä Helsingistä ekologisesti kestävän kehityksen kaupunki. Tässä on kyse niin isoista, energiataloutta ja Helsingin uusien alueita koskevista ratkaisuista kuin arjen monista käytännöistä. SKP:n ja Helsinki-listojen ryhmä esittää, että Helsinki käynnistää YK:n Rio +20 –kokouksen jatkona uuden paikallisagenda-toimintaohjelman. Se on panostamista tuleviin sukupolviin ja myös tämän pääkaupunkimme uudelle vuosisadalle.