Ketä kuullaan kuntauudistuksessa?

Helsingin Sanomat kertoi (17.9.) kunta- ja palvelurakenteiden muutoshankkeen esittely- ja kuulemistilaisuuksien ”kuumentavan jo nyt tunteita”. Sisäministeriö ja Kuntaliitto ovat eri linjoilla siitä, ketkä ja missä tekevät linjauksia.

Valitettavasti tätä kädenvääntöä käydään nyt kuntalaisten päiden ylitse. Kunta- ja palvelurakenteiden rajusta muutoksesta ei ollut mitään puhetta ennen kunnallisvaaleja. Muutosten valmistelussa ei aiota kartoittaa mitenkään kuntalaisten tarpeita ja odotuksia. Kunnanvaltuutetutkin on sivuutettu kuulemistilaisuuksista, joihin kutsutaan vain kunnanjohtajat, hallitusten ja valtuustojen puheenjohtajat, maakuntajohtajat jne.

Hallitus sanoo uudistuksen olevan keskustelussa aidosti auki. Mutta mitä aitoa keskustelua on sellainen, jossa kaikki valmisteluissa mukana olevat puolueet kokoomuksesta vasemmistoliittoon ovat jo sitoutuneet siihen, että ainakin kolme neljästä kunnasta pitää lopettaa, palveluja keskittää isoihin yksiköihin ja palvelujen kilpailuttamista laajentaa?

Samat puolueet ovat olleet mukana leikkaamassa kuntien rahoituksesta 1990-luvun alun jälkeen vuositasolla laskettuna viisi miljardia euroa. Nyt ne haluavat sopeuttaa kunnat supistuviin taloudellisiin raameihin sen sijaan, että helpottaisivat yhä useampien kuntien rahoituskriisiä.
 
Kunta- ja palvelurakenteiden keskittämistä suuriin yksiköihin perustellaan tehokkuudella ja säästöillä. Kunnallisia palveluja koskevat vertailut osoittavat kuitenkin suuren yksiköiden olevan lähes poikkeuksetta kalliimpia ja tehottomampia. Myös kokemukset ns. Kainuun mallista osoittavat, että päätösten ja palvelujen keskittäminen maakuntatasolle ei tuo mitään ratkaisua rahoituskriisiin vaan on pikemminkin omiaan vauhdittamaan lähipalvelujen karsimista.

Tähän mennessä kunta- ja palvelurakenteista käydyssä keskustelussa on jäänyt turhan vähälle huomiolle se, että hankkeen tavoitteena on myös julkisten palvelujen muuttaminen yhä laajemmin markkinaehtoisiksi. Tilaaja-tuottaja –mallit, kilpailuttaminen ja yksityistäminen syrjäyttävät pohjoismaisen hyvinvointimallin perustavat ideat kunnallisista palveluista jokaiselle asukkaalle kuuluvina perusoikeuksina. Samalla kunnallisen demokratian ja itsehallinnon korvaa entistä laajemmin yhtiövalta.

Kunta- ja palvelurakenteiden kehittämiselle tarvitaan toisenlaiset lähtökohdat.

Ennen malleja ja rakenteita koskevia ratkaisuja pitäisi kartoittaa kuntien asukkaiden ja työntekijöiden kanssa nykyisten palvelujen puutteet ja kehittämistarpeet. Tällaisen kartoituksen pohjalta pitäisi tehdä kunnissa peruspalveluohjelmat.

Kuntien rahoitusperustaa on vahvistettava palauttamalla kuntien valtionosuudet asteittain 1990-luvun alun tasolle, maksamalla takaisin valtion kunnilta ottamat pakkolainat, muuttamalla kunnallisvero progressiiviseksi ja lopettamalla pääomatulojen kunnallinen verovapaus.

Kunnissa on syytä lopettaa lyhytnäköinen ”säästäminen” henkilöstön kustannuksella. Edessä oleva suurten ikäluokkien siirtyminen eläkkeelle korostaa tarvetta parantaa kuntien vetovoimaisuutta työpaikkoina parantamalla työehtoja.

Sen sijaan, että keskitetään päätösvaltaa pieneen piiriin ja entistä etäämmäksi kuntalaisista, on luotava edellytyksiä osallistuvalle demokratialle, jossa kuntalaisilla on todellinen mahdollisuus vaikuttaa myös vaalien välillä. Suurkuntien sijasta tarvitaan lisää lähidemokratiaa.

Lisäksi on syytä ottaa huomioon EU-lainsäädäntöön liittyvät julkisten palvelujen pakkokilpailuttamisen uhkat. Kunnat voivat suojautua niitä vastaan välttämällä kilpailuttamista, yhtiöittämistä ja ulkoistamista. Mutta tarvitaan myös hallituksen uusia johtopäätöksiä, jotta esimerkiksi EU:n palveludirektiiviä ja Maailman kauppajärjestön palvelujen vapaakauppasopimusta ei uloteta koskemaan mitään lakisääteisiä julkisia palveluja.