Sattumoisin tälle viikolle osuivat teatteriliput Tampereen työväenteatterin musikaaliin Tytöt 1918, KOM-teatterin näytelmään Veriruusut ja Lahden kaupunginteatterin Täällä Pohjantähden alla -esitykseen. Kolme hienoa tulkintaa itsenäisen Suomen alkutaipaleen dramaattisista vaiheista.

***

Tytöt 1918 ja Veriruusut perustuvat molemmat Anneli Kannon romaaniin. Minulle niiden ero kiteytyi loppulauluihin: Tampereella sadan vuoden päästä ”viha loppuu sydän kerrallaan” ja KOMissa näytelmä päättyy lauluun vapautensa ja aatteensa puolesta kaatuneista.

Tampereen työväenteatterin Tytöt on isolle näyttämölle sadan esiintyjän voimin tehty musikaali, ja kokeneiden ammattilaisten käsialaa (Sirkku Peltola, Eeva Kontu, Heikki Salo, Marjo Kuusela, Hannu Lindholm). Se kertoo joukoista puuvillatehtaalla ja Tampereen taisteluissa, mutta punaisilla naiskaartilaisilla on yksilölliset kasvot ja heidän radikalisoitumisellaan omat tiensä.

Musiikin rap ja pop sekä lavastuksen kuvat ja laservalot tuovat eriarvoisuuden, sodan ja pakolaisuuden kysymykset myös tähän päivään. Liekö musikaalin muoto vai mikä, mutta jotenkin esitys jäi minulle vähän etäiseksi.

***

Lauri Maijalan Veriruusut puolestaan tuo Valkeakosken naiskaartilaisten tarinan niin lähelle kuin olla ja voi. Pyörivä näyttämö juoksuttaa tehtaan tyttöjä työssä ja historiassa. Mutta ei vain sattumanvaraisesti. Yhteiskunnalliset ja naisten vapauspyrkimykset kietoutuvat yhteen. Taisteluun lähdetään, jotta voisi tulla ”kerran elämässään ihmiseksi”.

Monet näyttelijät ovat uusia, mutta KOMille ominainen ensemble-työskentely jatkuu vahvana. Ursula Salo, Oona Airola, Helmi-Leena Nummela ja muut näyttelijät tekevät hienot roolit. Koskettava ja vaikuttava esitys ihmisistä, jotka halusivat vapautua kahleistaan.

***

Lahden kaupunginteatterin Täällä Pohjantähden alla kuvaa Väinö Linnan romaanitrilogian pohjalta pidemmän kehityskaaren työväenliikkeen synnystä 1950-luvulle. Näytelmän ensimmäinen osa ”Kuu on torpparin aurinko” kertoi tapahtumista sisällissotaan – tai Linnan sanoin kansalaissotaan – asti ja toinen osa ”Mäensyrjäkansan kärsimystie” vaiheista sen jälkeen.

Juha Malmivaaran ohjaus, Ari-Pekka Lahden dramaturgia, Panu Varstalan koreografia ja Hannu Kellan musiikki liikuttavat tapahtumia ja näyttelijöitä vinhaa vauhtia. Liike kuvaa niin iloa kuin surua, onnea kuin vihaa. Näytelmä kertoo samalla siitä, mistä me tulemme, keitä me olemme ja mikä merkitys työväenliikkeellä on.

***

Ei varmaan pitäisi vertailla Tampereen työväenteatterin musikaalia, KOMin näytelmää ja Lahden kaupunginteatterin esitystä. Sitä on kuitenkin vaikea välttää, kun ne osuivat katsottavaksi ja koettavaksi näin peräkkäin.

Niissä kaikissa katsotaan historian vaikeita aikoja kaunistelematta ja pyrkien ymmärtämään, mikä sai ihmiset nousemaan taisteluun. Lauri Maijalan sanoin: ”Vaieta ei voi, unohtaa ei saa, mustaa ei selittää valkoiseksi”. Perinteisen realistisen ilmaisun sijaan esityksissä korostuvat vahva fyysinen teatteri-ilmaisu, rohkeat lavastusratkaisut ja ennakkoluulottomasti erilaisia sävelmiä yhdistelevä musiikki.

Ja mikä tärkeintä, näytelmät kertovat teatterintekijöiden kyvystä kertoa olennaisista asioista tavalla, joka koskettaa ja saa pohtimaan myös omaa vastuutamme.