Presidentinvaalin tuloksissa näkyy Sauli Niinistön ylivoima, Haavisto-ilmiön laantuminen, vasemmiston ja keskustan romahdus, perussuomalaisten nousu hajaannuksesta oikeistoradikalismilla ja Väyrysen paluu eduskuntavaalien alla. Jos verrataan näiden vaalien tuloksia edellisen vuoden 2012 presidentinvaalien ensimmäisen kierroksen tuloksiin, ainoa todella iso ero on kuitenkin vain Niinistön äänimäärässä.

****

 

Sauli Niinistön 62,7 % on hämmästyttävän kova tulos. Sitä ei voi selittää vain sillä, että nykyisessä vaalijärjestelmässä istuvalla presidentillä on etulyöntiasema, vaikka sillä onkin oma merkityksensä.

Itse arvelen, että kansainvälisen ja myös Suomen lähialueiden tilanteen epävarmuus on saanut monet arvostamaan sitä, että Niinistö on edustanut useissa Suomen ulko- ja turvallisuuspolitiikan peruskysymyksissä jatkuvuutta ja pitänyt yllä rakentavaa dialogia myös suurvaltojen johtajien kanssa. Niinistö ja hänen kampanjatiiminsä onnistuivat lisäksi häivyttämään taka-alalle Niinistön kokoomuslaisen ja kovaa talouspolitiikkaa edustavan taustan. Niinistöstä tehtiin julkisuudessa kansanliikkeen ehdokas, olkoonkin että kampanjaa pyörittivät pääosin kokoomuslaiset ja vuorineuvosten rahat.

Presidentin päätehtävissä, ulko- ja turvallisuuspolitiikan alalla Niinistöä toki yritettiin haastaa, mutta se jäi usein puolitiehen ja vaisuksi. Niinistön rooli Nato-kumppanuuden tiivistämisessä, aseviennissä kriisialueille, ydinaseet kieltävän sopimuksen ulkopuolelle jäämisessä, YK:n kestävän kehityksen tavoitteiden laiminlyömisessä, Palestiinan tunnustamisesta kieltäytymisessä, Suomen osallistumisessa Naton johtamiin sotatoimiin Afganistanissa, EU:n sotilaallisessa integraatiossa ja valtavien asehankintojen valmistelussa jäivät vaalikeskusteluissa melko vähälle huomiolle.

Vihreiden Pekka Haavisto (12,4 %) puhui rauhasta, ihmisoikeuksista ja ympäristöstä, mutta ei loppujen lopuksi erottunut kovin selvästi Niinistöstä. Hänen kantaansa Nato-jäsenyyteen ei ainakaan selventänyt se, että Haavisto ilmoitti vastustavansa kansanäänestystä asiasta. Tässä vaalissa Haavisto ei ollut enää uusi kasvo eikä saanut nostettua laajempaa keskustelua aloitteillaan, kuten kansainvälinen väestösopimus.

Tuula Haatainen (3,3 %) kampanjoi eriarvoisuuden vastustamisen, ihmisoikeuksien, kestävän kehityksen ja naisten oikeuksien teemoilla. Hän toi ehdokkaista eniten esille laajaa turvallisuuskäsitystä ja naisnäkökulmaa. Haatainen oli etenkin kampanjan alkupuolella esiintymisissä melko epävarma. Hän vaikutti osaltaan siihen, että eriarvoisuus nousi vaalikeskusteluissa keskeiseksi teemaksi, jolla laaja suuttumus hallituksen ajamaa työttömien raippamallia vastaan antoi kaikupohjaa. Toisaalta demareiden oma rooli hallituksissa ollessaan leikkauspolitiikan toteuttajina, ay-johdossa kiky-sopimusten tekemisessä ja EU-politiikassa vei mahdollisuuksia tehdä tässäkään selvää pesäeroa Niinistöön.

Europarlamentaarikko Merja Kyllöseltä (3,0 %) odotettiin vaalin yhtenä uutena kasvona aktiivista roolia rauhanpolitiikassa, EU-kritiikissä ja vasemmistolaisten vaihtoehtojen esiin nostamisessa. Jossain määrin hän onnistuikin tuomaan keskusteluun omia näkökulmia esimerkiksi ilmastonmuutoksesta ja dialogista Venäjän kanssa. Hän otti selvästi kantaa Natoa ja myös EU:n puolustusyhteistyötä vastaan, mutta liputti toisaalta Ruotsista tehtävien hävittäjähankintojen puolesta. Kampanjan alussa Kyllönen kritisoi Niinistöä, mutta ryhtyi lopussa kehumaan Niinistön muka tulleen Vasemmistoliiton linjoille.

Paavo Väyrynen (6,2 %) arvosteli isäntämaasopimuksen tekemistä Naton kanssa, EU:n liittovaltiokehitystä ja puolueettomuuspolitiikan hylkäämistä. Toisaalta hän kalasteli perussuomalaisten kanssa samoilla vesillä vaatimalla maahanmuuttopolitiikan kiristämistä eikä halunnut tehdä pesäeroa oikeistoradikaaleihin ja rasistisiin tukijoihin. Väyryselle tämä vaali oli avaus uuden Kansalaispuolueen eduskuntavaalikampanjalle.

Niinistön murskavoiton jälkeen ehkä tärkein presidentinvaalin tulos oli perussuomalaisten Laura Huhtasaaren (6,9 %) nousu kolmanneksi ja kampanja, joka avasi jatkoa ajatellen näköaloja viime vuonna hajonneelle puolueelle. Huhtasaari esiintyi eliitin ja EU:n kriitikkona, mutta myös ”sopivan” monitulkintaisesti esitetyillä oikeistoradikaaleilla, maahanmuuttajavastaisilla ja rasistisilla tunnuksilla – ”Suomi takaisin”. Sampo Terhon ja Timo Soinin Sinisille Huhtasaaren tulos ei lupaa hyvää.

Matti Vanhasen (4,1 %) jääminen kauas keskustan aiemmissa vaaleissa saamasta kannatuksesta ja selvästi Väyrysen taakse oli kova tappio. Puolue maksoi laskua Juha Sipilän hallituksen politiikasta, joka on lyönyt kerta toisensa jälkeen keskustan perinteistä kannattajakuntaa. Asialinjaa korostanut Vanhanen ei halunnut tehdä siihen mitään pesäeroa ja päätyi keskusteluissa usein yksin puolustamaan hallitusta, esim. ns. aktiivimallia ja sote-hankkeita

Nils Torvaldsin (1,5 %) ansioksi vaalissa voi lukea sen, että hän mittautti ennätyksellisen alhaisen kannatuksen Natoon liittymistä edustavalle linjalle.

 

***

 

Suomessa on monien muiden maiden tavoin jo jonkin aikaa näkynyt se, että perinteisten puolueiden kyky koota ja kanavoida ihmisten aktiivisuutta on heikentynyt. Se on seurausta monista tekijöistä, jotka liittyvät myös taloudessa, vallankäytössä, työelämässä, koulutuksessa, mediassa ja muualla yhteiskunnassa tapahtuneisiin muutoksiin.

Monen on entistä vaikeampi nähdä, mihin joukkoon kuuluu tai sitoutua sellaiseen pysyvämmin. Kun tuleva näyttäytyy epävarmana ja hämäränä, katsotaan ehkä aiempaa enemmän taaksepäin ja haetaan vahvaa johtajaa, mikä näkyi konservatiivisia ja nationalistisia arvoja edustavien ehdokkaiden menestyksessä. Mielipidetiedustelujen perusteella näyttää siltä, että näissä vaaleissa lähes kaikkien puolueiden kannattajien äänet hajaantuivat poikkeuksellisen laajasti eri ehdokkaille.

Politiikan tasolla erot ovat useimpien puolueiden osalta hämärtyneet, kun suunnilleen sama politiikka jatkuu, vaikka hallitukset vaihtuvat. Kaikki eduskuntapuolueet ovat toteuttaneet hallituksessa ollessaan leikkauspolitiikkaa. Kuilu ihmisten enemmistön odotusten ja puolueiden harjoittaman politiikan välillä on kasvanut.

Tarve muutokseen, joka tuo kansalaisten oman äänen, oman toiminnan ja oman vaikutuksen politiikkaan on ilmiselvä. En kuitenkaan näe Sauli Niinistön kansalaisliikkeessä tällaista uutta. Se ei tarjoa politiikan suunnan muuttamista eikä kansalaisille oikeastaan muuta roolia kuin olla vaalityöntekijä kampanjassa, jonka päätökset tehdään muualla, pienessä piirissä.

Kun vaalitulosta tulkitaan, on minusta tärkeä nähdä myös ero äänestäjien ja ehdokkaiden välillä. Esimerkiksi suomalaisten enemmistön Natoon liittymistä vastustava mielipide vaikutti epäilemättä ehdokkaiden esiintymiseen vaalikeskusteluissa. Minusta ei ole mitään syytä kuvitella, että Niinistö pitää yksin Suomen erossa Natosta tai että Nato-intoilijat lannistuisivat Torvaldsin tuloksesta. Ratkaisevaa jatkossakin on Natoon liittymistä vastustava kansalaismielipide. Se on tähänkin asti estänyt Suomen viemisen Natoon.

Kansanliike on presidentinvaalin tärkeä johtopäätös useammallakin tavalla: Tarvitaan rauhanliikettä vaikuttamaan ulko- ja turvallisuuspolitiikan linjasta jatkuvaan kamppailuun; tarvitaan työväenliikkeen joukkotoimintaa eriarvoisuutta ja turvattomuutta lisäävän leikkauspolitiikan lopettamiseksi; tarvitaan eurooppalaista ja kansainvälistä solidaarisuutta väkivallan ja rasismin pysäyttämiseksi; ja tarvitaan uudenlaista poliittista liikettä, joka yhdistää radikaaleja vasemmistolaisia, punavihreitä ja muita toimintaan uusliberalistisen hegemonian murtamiseksi, politiikan suunnan muuttamiseksi ja radikaalien, ongelmien juuriin asti menevien uudistusten toteuttamiseksi.