Suomen eduskunta kohotti 18.heinäkuuta Kullervo Mannerin johdolla eläköön-huudon ”vapaalle Suomelle”. Se oli juuri hyväksynyt vasemmiston esittämän valtalain, jolla korkein valta Suomessa siirrettiin Venäjän keisarilta eduskunnalle. Valtalakia vastustanut oikeisto sai kuitenkin Venäjän väliaikaisen hallituksen hajottamaan eduskunnan ennen valtalain voimaantuloa. Vasemmisto menetti enemmistön eduskunnassa, mutta työväenliike painosti marraskuun suurlakolla eduskunnan hyväksymään 15.marraskuuta valtalain, 8 tunnin työaikalain ja kunnallislait.

Lokakuun vallankumouksessa valtaan noussut neuvostohallitus julisti samaan aikaan Venäjän kansoille oikeuden vapaaseen itsemääräämiseen, myös oikeuden erota Venäjästä ja muodostaa itsenäinen valtio. Vallankumouksen pelästyttämänä Suomen oikeistokin kääntyi hyväksymään itsenäisyysjulistuksen 6.joulukuuta.

Eduskunta julisti siis Suomen itsenäiseksi kolme kertaa, mutta vasta Lokakuun vallankumous avasi tien itsenäisyyden toteutumiseen.

 

Porvariston ja työväenliikkeen eri linjat

Työväenliikkeen ja porvariston periaatteellisesti erilainen suhtautuminen itsenäisyyteen näkyi myös vuoden 1918 tapahtumissa. Työväenvallankumouksen johtoon valittu Suomen kansanvaltuuskunta solmi maaliskuun alussa Neuvosto-Venäjän kanssa kahden itsenäisen valtion välisen sopimuksen. Sen sijaan valkoisen Suomen hallituksen maaliskuussa Saksan kanssa tekemä sopimus tarkoitti Suomen alistamista Saksan vasalliksi hintana Saksan armeijan avulla tapahtuvasta punaisten nujertamisesta.

”Ryssävihan” nostaminen valtioideologiaksi, sosialismin pelko ja suomalaisen ”lilliputti-imperialismin” Itä-Karjalan valloitushaaveet veivät Suomen yhteistyöhön natsi-Saksan kanssa ja sotaan Neuvostoliiton kanssa. Siitä kertovat hätkähdyttävän konkreettisesti Mannerheimin esikunnassa sodan aikana työskennelleen saksalaiskenraalin äskettäin julkaistut muistelmat, jotka eivät jätä mitään sijaa ajopuuteorioille.

Venäjän vastaisia viholliskuvia käytetään myös tänään Suomen sitomiseksi Yhdysvaltojen johtamaan sotilasliitto Natoon. Ja samaan tapaan kuin 1940 kauttakulkusopimusta tehtäessä, sivuutettiin eduskunta taas, kun Suomen ja Naton välinen isäntämaasopimus allekirjoitettiin kolme vuotta sitten. Kekkosen kauden aloitteet ydinaseettomasta Pohjolasta ovat vaihtuneet vastakohdakseen: presidentti ja hallitus vastustavat ydinaseet kieltävää YK:n sopimusta, USA:n ja Naton linjaa myötäillen.

 

Pääomalla ei ole isänmaata

Ennen itsenäistymistä Suomi oli vuoron perään Ruotsin ja Venäjän osana. Rajoja oli vedetty ympäröivien suurvaltojen kulloistenkin voimasuhteiden mukaan. Pääosa Suomen eliitistä palveli aina kulloistakin isäntävaltaa, hyötyi siitä ja haki siltä tukea kansan alistamiseen.

Nykyäänkin oikeisto on valmis myymään maamme vieraiden valtojen alaisuuteen turvatakseen suurpääoman luokkaedut. Tämä näkyi, kun Suomi vietiin Euroopan unionin jäseneksi. Silloinen ulkoministeri perusteli jäsenyyttä avoimesti sillä, että EU:n avulla saadaan toteutettua sellaisia poliittisia ja rakenteellisia muutoksia, joita olisi muuten vaikea saada läpi.

Sittemmin Suomi liitettiin ilman mitään demokraattista käsittelyä raha- ja talousliitto Emuun, jota laskuja suomalaiset ovat joutuneet maksamaan kalliisti. Kansalta ei aiota kysyä mitään myöskään nyt kun Saksan ja Ranskan johdolla valmistaudutaan tiivistämään liittovaltiota.

Rahoitusmarkkinoiden vapauttamisesta vauhtia saanut kansallisvarallisuuden siirtäminen kansainvälisten suursijoittajien käsiin on nyt etenemässä valtionyhtiöiden laajan yksityistämisen jälkeen myös julkisiin palveluihin.

Kun hallituksen esittämän sote-uudistuksen perustelut ovat yksi toisensa jälkeen osoittautuneet harhaanjohtaviksi, on hankkeen ytimeksi paljastunut yhä selvemmin palvelujen laaja yksityistäminen. Eduskunnan käsittelyssä parhaillaan olevalla CETA-sopimuksella kansainvälisten suursijoittajien ote terveys- ja hoivabisneksestä aiotaan betonoida antamalla niille oikeus haastaa Suomen valtio valtaviin korvauksiin, jos sote-palvelujen kilpailuttamista ja yksityistämistä haluttaisiin seuraavien hallitusten aikana purkaa.

 

Porvariston kaksijakoinen suhde kansallisuusaatteeseen

Porvariston suhde kansallisuusaatteisiin on aina ollut kaksijakoista. Yhtäältä se on vedonnut ”kansalliseen yhtenäisyyteen” sitoakseen työväenliikkeen porvarilliseen politiikkaan ja vahvistaakseen asemiaan kansainvälisillä markkinoilla. Toisaalta nationalismilla usutetaan työläisiä ja köyhiä kilpailemaan keskenään sen sijaan, että yhdistäisivät voimansa yhä kansainvälisemmin toimivaa suurpääomaa vastaan.

Kansainvälisten finanssimarkkinoiden, ylikansallisten yhtiöiden ja Euroopan unionin vallan kasvu ovat luoneet maaperää nationalismin uudelle aallolle. Monet tunnukset, jotka runsaat sata vuotta sitten avasivat tietä itsenäisyydelle, ovat nyt äärioikeiston ja perussuomalaisten käytössä kääntyneet vastakohdikseen. Niitä käytetään rasismin ja väkivallan lietsomiseen, perusoikeuksien kaventamiseen ja leikkauspolitiikan luokkaluonteen peittämiseen.

Siksi olen itsenäisyyspäivänä Helsinki ilman natseja -mielenosoituksessa. Pohjoismaisen Vastarintaliikkeen kieltämisen lisäksi pitäisikin estää saman toiminnan jatkaminen toisilla nimillä ja puuttua myös uusnatsien rahoittajiin.

 

100 vuotta työtä ja taistelua Suomen uudistamiseksi

Itsenäisyyden 100-vuotisjuhlien vietosta on muodostunut erikoinen sekoitus sotamuistoja ja viholliskuvia, eliitin me-henkeä ja uusnatsien uhoa. Itsenäisen Suomen rakentajien ja uudistajien työ, työväenliike ja vasemmistolainen kulttuuri on sivuutettu.

Työväenliikkeelle Suomen itsenäisyys ei ole ollut eikä ole vain muodollista valtiollista itsenäisyyttä. Itsenäisyys tarkoittaa kansallista itsemääräämisoikeutta, demokratiaa ja perusoikeuksia – vapautta kaikesta riistosta ja alistamisesta.

Työväenliikkeelle Suomen 100 vuotta on työtä ja taistelua tasa-arvoisemman, oikeudenmukaisemman, solidaarisemman ja kansanvaltaisemman yhteiskunnan rakentamiseksi.

Työväen- ja kansalaisliikkeiden toiminnan tuloksena on saavutettu yleinen ja yhtäläinen äänioikeus, 8 tunnin työpäivä (1917), torpparien vapautus (1918-22), oppivelvollisuuslaki (1921), köyhäinhoitolaki (1923), terveydenhoitolaki (1927), kirjastolaki (1928), kansaneläkelaki, laki äitiysavustuksista (1937), vuosilomalaki (1939), kunnille velvoite järjestää neuvolat (1944), uusi työaikalaki, invalidihuoltolaki, laki tuotantokomiteoista (1946), valtakunnalliset työehtosopimukset (1947), lapsilisälaki, tapaturmavakuutuslaki, maksuttomat kouluruokailut (1948), äitiysavustus kaikille äideille (1949), arava-asuntolainajärjestelmä (1949), kansaneläkeuudistus (1956), työturvallisuuslaki (1958), työviikon lyhentäminen 45 tuntiin (1959), työttömyysturvauudistus, vuosiloman pidennys 18-24 päivään (1960), työeläkelait ja uusi kirjastolaki (1961), sairausvakuutuslaki (1964), työviikon lyhentäminen 40 tuntiin (1965), irtisanomissuojasopimus, uusi ammattitautilaki (1966), peruskoulu (1968), äänioikeusikärajan alentaminen 20 ja sitten 18 vuoteen (1968-72), työsopimuslain uudistus (1970), äitiysrahakauden pidentäminen (1971 ja 1978), kansanterveyslaki (1972), työsuojelulait (1972 ja 1973), opintoraha ja asumislisä (1972 ja 1977), nuorisolaki (1972), ympäristöhallinnon perustaminen (1973), päivähoitolaki (1973), korkeakoulu-uudistus ja aluekorkeakoulujen perustaminen (1977), talviloma vuosilomalakiin (1978), vanhempainvapaa, opintovapaalaki (1980), subjektiivinen päivähoito-oikeus, ansiosidonnainen työttömyyspäiväraha (1985), tasa-arvolaki, työsopimuslakiin syrjintäkielto, aikuiskoulutuksen opintotuki (1987), vuorotteluvapaa (1995), epätyypillisiin työsuhteisiin eläketurvaa (1996), perhevapaauudistus (2003), koululaisten aamu- ja iltapäivähoito (2003-2004), muutosturva (2005), tasa-arvoinen avioliittolaki (2015)…

Kun kokoomuksen puheenjohtaja Petteri Orpo kehuskelee satavuotiaan Suomen kehityksen olevan tulos ”yhteisestä näkemyksestä” ja ”yhdessä” tekemisestä, on se silkkaa historian vääristelyä. Kokoomus on vastustanut alkuvaiheessa, ja usein viimeiseen asti, kaikkia edellä mainittuja uudistuksia. Siksi ne ovat usein jääneet puolinaisiksi. Ja nyt Juha Sipilän ja Orpon johtama hallitus leikkaa ja murentaa niitä.

 

Suuri linja: Snellmanista Marxiin

Meitä kommunisteja ei nähdä eliitin itsenäisyyspäivän juhlissa. Olemme siellä, missä vastustetaan äärioikeistoa, sotaa ja rasismia. Siellä missä kamppaillaan työväen ja vähävaraisten etujen puolesta. Olemme osa eurooppalaista ja kansainvälistä työväenliikettä, joka vaatii demokratian ulottamista myös talouden alalle ja puolustaa kansojen itsemääräämisoikeutta.

Samalla haluamme jatkaa sitä Suomessa Snellmanista alkanutta suurta linjaa, jossa kansakunnan menestys nojaa sivistykseen eikä aseisiin ja jossa kansakunta on olemassa ”kehittääkseen itsessään yleisinhimillistä sivistystä, siis tehdäkseen itsensä jäseneksi yleisinhimillisen kehityksen ketjussa”. Kommunistisen manifestin sanoin: ”Yhteinen toiminta, ainakin sivistysmaiden kesken, on proletariaatin vapautuksen ensimmäisiä ehtoja”.

(Puhe Hollolassa, Vesikansan työväenyhdistyksen 2.12.2017 järjestämässä tilaisuudessa ”Suomi 100 työväenliikettä”.)