Elokuva Saamelaisveri kertoo siitä, miten 30-luvun Ruotsi kouluineen ja rotuoppeineen pyrki sulauttamaan saamelaislapset ja samalla syrji ja kohteli kaltoin heitä. Se on kertomus Elle Marjasta, joka unelmoi paremmasta elämästä ja on nöyryytysten jälkeen valmis kieltämään juurensa vapautuakseen syrjinnästä. Samalla se on kertomus Elle Marjan sisaren hautajaisiin kiteytyvästä paluusta juurille.

Elokuvan vahvaa tunnelmaa selittää varmaan osaltaan se, että käsikirjoituksessa on mukana ohjaaja Amada Kernellin isoäidin tarinaa ja pääosaa esittää nuori etelä-saamelainen poronhoitaja Lene Cecilia Sparrok. Hämmästyttävän hieno työ – ja molemmat ensikertalaisia.

Elokuva kertoo Ruotsista ja 30-luvulta, mutta yhtälailla julmasti saamelaisia on kohdeltu Suomessa – eikä syrjintä ole vieläkään vain historiaa.

Suomen hallitus ja eduskunta eivät ole suostuneet ratifioimaan alkuperäiskansojen oikeuksia koskevaa ILO:n sopimusta 169.  Eduskunta hyväksyi keväällä Tenojoelle saamelaisten perinteisiä oikeuksia rajoittavan kalastussopimuksen. Ja täällä Helsingissä valtuusto torjui muutama päivä sitten Eva Biaudetin esityksen saamenkielisten lasten oikeudesta saada peruskoulussa opetusta äidinkielellään, vaikka vastaava linjaus oli hyväksytty aloitteestani edellisessä valtuustossa ja saatu valmisteluun opetusvirastossa.

Saamenpuvuissa perjantai-illan näytöstä katsomaan tulleet nuoret kertoivat omalla, koskettavalla tavallaan tämän elokuvan merkityksestä.

(Kuva Sameblod)