Helsinki esitetään usein jonkinlaisena vastakohtana muulle Suomelle. Mutta on monta Helsinkiä, tämä on eriytyvien alueiden ja todellisuuksien kaupunki. Monessa suhteessa Helsinki on tiivistetty kuva Suomesta.

Kiersin vaalikampanjan aikana erityisesti lähiöissä. Juuri niillä alueilla, joilla äänestysaktiivisuus jäi alle puoleen. Näissä lähiöissä on keskimääräistä enemmän työttömiä, pienituloisia, vähemmän koulutusta saaneita, vuokralla asuvia ja maahanmuuttajia.

Demokratian kannalta huolestuttavimpia tuloksia kuntavaaleissa oli äänestysaktiivisuuden jakautuminen tulojen ja sosiaalisen aseman mukaan entistä epätasaisemmin. Esimerkiksi Helsingin Paloheinässä äänestysaktiivisuus oli 80,6 %, mutta Kontulan C-alueella vain 41,1 %. Samanlainen jakautuminen on nähtävissä koko maassa. Suurimman työttömyyden kunnissa jäätiin vaaleissa muita useammin nukkumaan.

Hallituspuolueet menettivät edellisiin kuntavaaleihin verrattuna noin 110 000 ääntä. Eduskuntavaaleihin verrattuna hallituspuolueet hävisivät 481 000 ääntä. Vaikka kuntavaalien tulosta ei voi suoraan verrata eduskuntavaaleihin, näkyy tuloksessa etenkin perussuomalaisten ja keskustan kannattajien tyytymättömyys hallituksen politiikkaan.

Pormestarivaali?

Helsingissä ”pormestarivaali” korosti politiikan henkilöitymistä ja pelasi kokoomuksen pussiin. Median suosiollisella avustuksella tapahtunut pormestarivaalin markkinoiminen korosti henkilöitä poliittisten linjakysymysten kustannuksella. Se palveli Helsingin kahden suurimman puolueen vaalitaktisia etuja ja heikensi demokratian toteutumista valtuuston vaalissa. Voi kysyä, miksi myös muut eduskuntapuolueet hyväksyivät pormestarimallin?

Suurin osa suomalaisista kannattaa hyvinvointivaltion tavoitteita, mutta enemmistö äänesti puolueita, jotka ovat leikanneet ja kaupallistaneet julkisia palveluja. Helsingissä tämä ristiriita on erityisen suuri. Kokoomus voitti ja sen asema suurimpana puolueena vahvistui, vaikka juuri kokoomus on päävastuussa helsinkiläisten julkisten palvelujen heikentämisestä ja markkinaehtoistamisesta.

Eduskunnassa edellisten kuntavaalien jälkeen oppositioon siirtyneet vihreät ja Vasemmistoliitto onnistuivat peittämään puheillaan sen, että ne ovat olleet Helsingin valtuustossa päättämässä palvelujen leikkaamisesta ja alibudjetoimisesta samaan aikaan kun kaupunki on tehnyt jatkuvasti satojen miljoonien ylijäämiä. Harva seuraa valtuuston äänestyksiä eikä esimerkiksi Helsingin Sanomatkaan niistä paljoa kertonut. Moni aktiivinen vasemmistolainen ei meinannut millään uskoa kun Tiedonantaja kertoi Vasemmistoliiton tuesta leikkauspolitiikalle, vaikka tiedot olivat suoraan valtuuston äänestyskartoista.

Vaalikentillä eduskunnan oppositiopuolueet arvostelivat – aiheellisesti – Sipilän hallituksen sote-valinnanvapausmallia, mutta vaikenivat siitä, että olivat itse hyväksyneet aiemmat sote-esitykset, joissa valta palvelujen järjestämisessä olisi keskitetty vielä maakuntiakin suuremmille ja epädemokraattisemmille sote-alueille.

Ehkä räikein esimerkki sanojen ja tekojen ristiriidasta saatiin, kun Anni Sinnemäki ja Vapaavuori esiintyivät Helsingin Sanomien pormestaripaneelissa Keskuspuiston puolesta – vaikka juuri kokoomus, vihreät ja SDP ajoivat läpi yleiskaavan, jossa osa Keskuspuistosta on muutettu rakennusmaaksi.

Kiitos kampanjasta

Omalta osaltani haluan kiittää kaikkia SKP:n ja Helsinki-listojen ehdokkaita ja muita vaalityöhön osallistuneita. Ne 1 403 ääntä, jotka sain, eivät olisi tulleet ilman muita ehdokkaita ja yhteistä kampanjaa. Listamme yhteensä 2 716 ääntä ei riittänyt paikkaan, mutta se on paljon enemmän kuin moni kansanedustaja, meppi ja ministeri sai isolla rahalla ja mediajulkisuudella. Olen kuulemma suurimmalla äänimäärällä Suomessa valtuustoon valitsematta jäänyt – historiaa kai sekin.

SKP ja Helsinki-listat teki mielestäni hyvän vaalikampanjan. 53 ehdokasta olivat monipuolinen ja rohkea joukko, puolet sitoutumattomia ja puolet naisia. Teimme uusia avauksia, kuten kuntalaisaloitteen käynnistäminen lähipalvelujen turvaamiseksi ja keskustelusarjan kaupunkikulttuurista. Meillä oli hieno vaalijuhla – kiitos Oona Airola & Kaj Chydenius, Merikukka Kiviharju ja Maria Aleksandra – ja Maria Malmströmin vaalibileet – kiitos Mercedes Bentso, Maksimi Voima, Papa Zai, Renegade ja tietysti Maria Aleksandra! Järjestimme keskusteluja mm. sote-uudistuksesta, lähikirjastoista ja naisten päivän merkeissä Tasa-arvon olohuoneen. Kaikkiaan ehdokkaamme olivat mukana lähes sadassa eri tilaisuudessa haastamassa valtapuolueiden edustajia.

Vaaliautolla kiersimme neljä viikkoa yli kahdessakymmenessä kaupunginosassa. Vaalitelttamme oli parin viikon ajan Hakaniemessä ja Itäkeskuksessa. Jaoimme Eespäin-lehden ensimmäistä numeroa 20 000 kpl, toista 40 000 kpl ja noin 13 000 esitettä. Talkootyötä kertyi yli tuhat tuntia ja kahvia meni toista sataa litraa.

Vaalitappion syistä

Miksi kaikesta huolimatta hävisimme vaalit? Tätä on arvioitava yhdessä, laajemmalla porukalla. Eikä kyse ole vain Helsingistä, kokihan SKP valtakunnallisen tappion. Esitän tässä lähinnä Helsingin näkökulmasta muutamia ajatuksiani keskusteluun.

Periaatteessa päätimme vaaleihin osallistumisesta hyvissä ajoin, mutta tositoimiin tartuimme myöhässä, isommalla joukolla vasta tämän vuoden puolella. Vain harvat olivat mukana esimerkiksi syksyllä ehdokaskoulutuksessa.

Vaikka ehdokaslistamme oli monipuolinen, oli ehdokkaita vähemmän kuin edellisissä vaaleissa ja nuorten osuus jäi tavoiteltua pienemmäksi. Moni oli ehdolla ensi kertaa ja valmiiksi tunnettuja ehdokkaita ei ollut kovin monia. Perussuomalaisten ryhmästä eronnut Nina Huru tuli aivan viime vaiheessa listalle. René Hursti, jonka kanssa ehdokkuudesta pitkään keskusteltiin, puolestaan lähti juuri ennen listojen jättämistä Vasemmistoliiton listalle. Tällä kertaa listalla ei ollut Kari Peitsamon, Seppo Lampelan, Atte Blomin ja Anneli Saulin kaltaisia tunnettuja julkisuuden nimiä. Toisaalta Helsinki-listoilla oli aiempaa enemmän sitoutumattomia, joiden omaa roolia emme kyenneet saamaan tarpeeksi esille. Oma pieni lukunsa oli KTP, joka ei suostunut edes keskustelemaan vaaliyhteistyöstä.

Helsingin Sanomat, Yleisradio, MTV3 ja Helsingin Uutiset kertoivat kuntavaaleista pormestaripelin ja eduskunnan voimasuhteiden pohjalta. SKP ja Helsinki-listat työnnettiin marginaaliin. Edellisten kuntavaalien aikaan olin vielä SKP:n puheenjohtaja ja pääsin siinä roolissa joihinkin television ja radion vaalikeskusteluihin. Nyt kilpailu julkisuudesta oli vielä kovempaa.

Esimerkiksi Helsingin Sanomat esitteli ensin eduskuntapuolueet ja valtuuston ulkopuoliset puolueet – mutta ei SKP:tä, sitten pormestariehdokkaat – ilman SKP:n ja Helsinki-listojen ehdokasta, ja teetti lopulta gallupin, josta jätettiin pois yksi nimi – SKP:n ja Helsinki-listojen ehdokas. Sama linja näkyi jo ennen vaaleja, kun Hesari teki monta isoa juttua kaupungin budjetista, yleiskaavasta ja mm. Kruunusilloista kertomatta, että minä olin se, jonka tekemistä vastaesityksistä valtuusto äänesti – tai jopa väittämällä ”valtuustoryhmien sopineen budjetista”.

Julkisuus ei ole kuitenkaan vain valtamedia. On monia paikallislehtiä ja -radioita, joista osa julkaisi juttujamme. Todennäköisesti useampi ehdokkaamme olisi voinut niiden kautta tulla esille, jos juttuja olisi tarjottu enemmän. Meillä on myös omat lehtemme, Tiedonantaja ja Eespäin, verkkojulkaisut ja sosiaalinen media. Paikallisen toiminnan ja paikallisten ehdokkaiden merkityksestä kertovat myös SKP:n ja Helsinki-listojen tulokset eräillä äänestysalueilla, esimerkiksi Maunulassa 4,4 %, Herttoniemessä 2,8 % ja Kontulassa 2,2 %.

Näitä vaaleja edelsivät monet yleiskaavaan liittyvät kansalaisliikkeet. Ihmiset olivat liikkeellä Keskuspuiston, Vartiosaaren, Tuomarinkylän kartanon, Malmin lentokentän ja muiden viher- ja virkistysalueiden puolesta. Se pakotti varsinkin vihreät esiintymään vaaleissa aika sammutetuin lyhdyin yleiskaava-asioissa ja korostamaan Kansallista kaupunkipuistoa (kertomatta, että kaupunkipuiston alueeseen ei voi sisällyttää muuhun tarkoitukseen kaavoitettuja alueita). Oli myös Maunula-talon kaltaisia paikallisia aloitteita.

Muun muassa Joukkovoima järjesti Sipilän hallituksen leikkauspolitiikkaa vastaan suuria mielenosoituksia, mutta kuntapolitiikassa joukkoliikkeitä oli kuitenkin vähemmän kuin edellisten kuntavaalien alla. Ennen 2012 vaalejahan oli laajoja asukasliikkeitä ns. Pajusen listaa vastaan lähipalvelujen puolesta, tonttivuokrien korotusten kohtuullistamiseksi, vanhuspalveluista jne. Kun ihmiset lähtivät laajasti liikkeelle puolustamaan etujaan, he myös seurasivat tarkemmin sitä, miten puolueiden teot vastasivat puheita. Näistä liikkeistä nousi myös uusia kasvoja esille, jotkut valtuustoon asti.

Tällä kertaa uusia kasvoja kansalaisliikkeistä tuli lähinnä eräiden uusien tarpeiden politisoitumisen kautta, mikä näkyi esimerkiksi Feministisen puolueen ja usean maahanmuuttajaehdokkaan nousuna valtuustoon. Jotain tällaista liittyi varmaan myös Hangossa valtuustopaikan saavuttaneeseen SKP:n ja ”Katujen parlamentin” yhteislistaan.

Helsingissä liikuimme siellä, missä oli tyytymättömyyttä. Mutta Helsinki-listat ja SKP ei muodostunut laajasti väyläksi, jonka kautta ihmiset olisivat lähteneet protestoimaan ja vaatimaan muutosta.

Miten poliitikkojen moneen kertaan pettämien ihmisten ja toisenlaista politiikkaa tavoittelevan liikkeen välille syntyy yhteys?

Se ei synny vasta vaalikentällä mainoksia jakaessa tai vain puolueosastojen kokouksissa. Uskon, että ratkaisevaa tässä ovat myös meidän osaltamme teot, eivät vain sanat. Miten olemme mukana vaalien välillä ihmisten arjessa ja paikallisessa toiminnassa, osallistumme keskusteluihin ja osaamme asettaa kyseenalaiseksi vallalla olevia ”totuuksia”, löydämme tietoa muutoksen mahdollisuuksista ja miten tartumme niihin teoilla, yhteisvoimin? Yhteisessä tyytymättömien ihmisten omien etujen ja tavoitteiden puolesta syntyy näköaloja vaikuttamisen mahdollisuuksiin ja luottamusta, keskinäistä solidaarisuutta.

Kovempi ja eriarvoisempi Helsinki

Mitä vaalituloksista seuraa Helsingissä?

Kokoomuksella on nyt entistä vahvempi asema Helsingin valtuustossa ja luottamuspaikkoja jaettaessa. Kokoomuksella ja vihreillä on kahdestaan enemmistö, mikä heikentää entisestään vasemmiston vaikutusta. Tämä näkyy uuden valtuuston luottamuspaikkojen jaosta Vapaavuoren johdolla pikavauhtia tehdyssä sopimuksessa, jossa kokoomus ja vihreät rohmusivat tärkeimmät paikat. (Vihreillä ja vasemmistollakin olisi yhden paikan enemmistö, mutta vihreät eivät siihen selvästikään halua nojata.)

Pormestarimalli vahvistaa oikeiston asemaa myös toisella tavalla. Pormestarit valitaan valtuuston keskuudesta eikä Vapaavuorelle näytä löytyneen vahvaa vastapainoa varapormestareista. Kansliapäällikkö ja toimialajohtajat saavat virkamiehinä vahvan roolin, kuten kokoomus on halunnut. Lisäksi toimialojen sisällä eri yksiköiden johtavien virkamiesten asema vahvistuu, kun suurin osa lautakunnista lopetetaan eikä neljän megalautakunnan jäsenillä ole käytännössä mahdollisuutta seurata kokonaisuutena toimialaansa.

Uusi valtuusto saa näillä näkymin jo kesäkuussa eteensä virkamiesten seuraavalle neljälle vuodelle kirjoittaman strategiaohjelman. Jatketaanko siinä menoleikkuriksi muodostuneita tuottavuustavoitteita vai ohjataanko kaupungin ylijäämistä lisää rahaa mm. palveluihin ja työllisyyteen? Miten valvotaan helsinkiläisten etuja sote-uudistuksessa ja turvataan lähipalvelut? Maksetaanko edelleen Kelalle sakkomaksuja siitä, että laiminlyödään työllistämistä? Ottaako uusi valtuusto päätettäväkseen yleiskaavan toteutusohjelman, rajataanko pois rakentaminen kiistanalaisimmille alueille ja perustetaanko Kansallinen kaupunkipuisto? Tehdäänkö Helsingille uusi koulu- ja kulttuuriohjelma, jolla siirrytään leikkaamisesta sivistystoimen vahvistamiseen? Alkaako kaupunki itse rakentaa edullisia vuokra-asuntoja ja kohtuullistetaanko tonttivuokrien korotukset? Mitä seuraavia askeleita sovitaan etenemiseksi hiilivapaaseen Helsinkiin? Kuinka Helsinki kantaa vastuunsa pakolaisista ja paperittomista sekä torjuu rasismia? Entä miten kehitetään lähidemokratiaa, jolle siirretään osallistuvalla budjetoinnilla todellista päätösvaltaa asuinalueiden palveluista ja kehittämisestä? Ja lopuksi, miten Helsinki turvaa työntekijöittensä aseman ja vaikutusmahdollisuudet edessä olevissa muutosvaiheissa?

Taistelu jatkuu

Vaikka SKP ja Helsinki-listat jäi vaille edustusta valtuustossa, ei meidän tarvitse eikä pidä jäädä katsomoon. On haettava tavat, joilla seuraamme uuden valtuuston toimintaa ja pyrimme vaikuttamaan siihen ennen muuta kansalaistoiminnalla.

Koulujen, terveysasemien, kirjastojen ja muiden lähipalvelujen turvaamisesta tullaan käymään monet kamppailut. Sipilän hallituksen ja kokoomuksen Vapaavuoren ajaman leikkauspolitiikan ohessa siinä on kyse suurten yritysten ja sijoittajien pyrkimyksistä kaapata satojen miljoonien ja koko maan mitassa miljardien markkinat ja verorahat. Isoista rahoista ja firmoista on kyse myös kaavoituksessa, asumisessa, liikenteessä, energiaratkaisuissa jne. Näitä kamppailuja on käytävä konkreettisesti, aina kussakin tilanteessa, mutta niiden voittamiseksi tarvitaan tietoa, luokkanäkökulmaa ja kapitalismin kritiikkiä, kykyä kyseenalaistaa laajemminkin vallanpitäjien väitteitä, ja mahdollisimman laajaa yhteistyötä, joukkovoimaa.

Sipilän hallitus ajaa edelleen sote-mallia, joka johtaa valtavaan julkisten palvelujen kilpailuttamiseen, yksityistämiseen ja keskittämiseen. Jos hanke ei kaadu eduskunnan perustuslakivaliokunnassa tai hallituksen sisäisiin kiistoihin, tammikuussa pidetään maakuntavaalit. Niistä on tulossa sote-vaalit.

Voidaanko maakuntavaaleihin koota laajempaa yhteistyötä suunnanmuutoksen puolesta – leikkauspolitiikkaa, yksityistämistä, yhtiövaltaa ja eriarvoisuutta vastaan? Ovatko esimerkiksi Vasemmistoliitto ja Feministinen puolue valmiita keskustelemaan tällaisesta vaaliyhteistyöstä? Tai voidaanko Helsinki-listojen kokemuksia käyttää maakuntavaaleissa radikaalin vasemmistolaisen vaihtoehdon kokoamisessa? Onko aika uudenlaisen yhteistyöjärjestön, kansanliikkeen kaltaisen vaalijärjestön perustamiselle?