Valtuustossa

– 21.5.2014

Eduskunnan asunto- ja ympäristöjaosto teki äskettäin tutustumismatkan Itävallan Wieniin. Monet haasteet ovat samantapaiset kuin meillä Helsingissä, mutta Wienissä asuntojen hinnat ja vuokrat ovat puolet Helsingin tasosta, osin jopa vielä vähemmän. Asunnoista 80 prosenttia on vuokra-asuntoja.

Helsingin suurimpia ongelmia on asumisen kallis hinta. Vuokrat ovat lähes puolet korkeampia kuin muualla pääkaupunkiseudulla ja asuntojen hinnat keskimäärin lähes kaksinkertaiset. Wien on esimerkki siitä, että asunto-ongelmia ei ratkaista pelkästään asuntotuotantoa lisäämällä. Tarvitaan asumismenojen sääntelyä, pitkäaikaista halpakorkoista julkista lainarahoitusta ja kaupungin vahvaa panostusta vuokra-asuntotuotantoon.

Nyt käsiteltävän seurantaraportin mukaan asuntotuotanto on Helsingissä kääntynyt taas alaspäin. Aravuokratuotanto jäi viime vuonnakin kauas tavoitteesta, vain 700 asuntoon, mutta uutta aravuokra-asuntoja alettiin rakentaa enää 436 asuntoa. Myös kaupungin itse teettämä asuntotuotanto sekä opiskelija- ja nuorisoasuntotuotanto on pudonnut. Vain kovan rahan tuotannossa on ylitetty tavoitteet, vaikka pahin puute on juuri edullisista vuokra-asunnoista.

SKP:n ja Helsinki-listojen mielestä Helsingin asuntopolitiikkaan tarvitaan iso remontti. Seuraavaa maankäytön ja asumisen ohjelmaa tehtäessä pitää lisätä huomattavasti vuokra-asuntotuotannon osuutta. Erityisesti kaupungin omaa aravuokra-asuntotuotantoa on lisättävä kun ns. yleishyödylliset rakennuttajat ovat vetäytymässä vuokra-asuntomarkkinoilta. Tarvitaan kaupungin oma rakennusliike. Kaupungin on saatava kuriin myös Hitas-asuntotuotannon hinnat, on tolkutonta että osa uusista Hitas-asunnoista on jo samaa tasoa kuin kovan rahan asuntokaupassa.

Helsingin asuntopolitiikan remontti pitää ulottaa myös maankäytön suunnitteluun. Kalasataman ja Keski-Pasilan kaltaiset jättiurakat ovat sekä kilpailun, rahoituksen että kaavoituksen kannalta kyseenalaisia. Tässäkin raportissa jostain syystä yhä suositeltu kumppanuuskaavoitus on tuottanut ylimitoitettuja hankkeita, jotka vääristävät asuntokantaa kovan rahan suuntaan ja joille on vaikea saada edes riittävää rahoitusta. Täydennysrakentamisessa pitää kunnioittaa asukkaiden mielipiteitä ja monessa tapauksessa aikoinaan hyvin suunniteltujen alueiden luonnetta.

Meille on jaettu myös asunnottomuustyöryhmän, erityisryhmien selvitystyöryhmän ja kriisimajoitustyöryhmän raportit. Niiden perusteella on syytä kiirehtiä sosiaali- ja terveysviraston ja kiinteistöviraston yhteistyötä näihin tarpeisiin vastaamisessa.

Olen itse pyrkinyt jo yli vuoden ajan selvittämään päihdehuollon jälkikuntoutuksessa olevien ylivelkaisten lapsiperheiden vaikeuksia päästä kaupungin asuntoon. Kyse on siis jo pitkään kuntoutusprosessissa mukana olleista, uutta alkua elämässään hakevista lapsiperheistä. Sote-viraston toimintamallissa heitä vaaditaan ensiksi lyhentämään velkoja ennen kuin heidät voidaan osoittaa edes hakemaan kaupungin asuntoa. Monet lapsiperheet on laitettu allekirjoittamaan paperi, jossa jopa toimeentulotuen perusosasta leikataan osa velan hoitoon. Pahimmillaan tämä ei riitä edes velanhoitokuluihin. Toimintamalli on ristiriidassa sosiaalityön ja lastensuojelun tavoitteiden kanssa. Ja se tulee myös kalliiksi kaupungille. Asuntopuolelta olen saanut vastauksen, että heillä on valmiutta hakea tämän erityisryhmän tilanteeseen ratkaisuja. Sote-virastossa asiaa on kuitenkin pyöritelty jo yli vuosi, vailla mitään vastausta. Tätä taustaa vasten tuntuu suorastaan käsittämättömältä, että erityisryhmien asumista selvitelleen työryhmän loppuraportin mukaan ”toimintamalli on osoittautunut hyväksi”.

Apulaiskaupunginjohtaja Rädyltä onkin syytä kysyä, onko nykyinen toimintamalli todellakin hyvä, kun se on niin hajanainen että yli vuoden kestäneen selvittelyn jälkeenkään ei ole selvinnyt kenellä on vastuu palveluketjussa, kun ylivelkaisia asunnottomia lapsiperheitä asutetaan tilapäisasuntoihin kiskurivuokrilla, kun perintätoimistot rahastavat heidän toimeentulotuestaan sopimuksilla jotka eivät usein edes vähennä velkaa?