Kuntauudistuksen sivuutettu kuntalaiset, lähipalvelut ja demokratia

Kunta- ja palvelurakenteen uudistamisessa on sivuutettu kuntalaiset ja heidän toiveensa julkisten lähipalvelujen ja vaikutusmahdollisuuksien parantamisesta. Samalla on suunnattu huomio rakenteisiin, vaikka pääongelmia ovat kuntien rahoituksen leikkaukset, palvelujen saatavuuden eriarvoisuus ja kuntalaisten vaikutusmahdollisuuksien puute.

Kunta- ja palvelurakenteiden rajusta muutoksesta ei ollut mitään puhetta ennen kunnallisvaaleja. Muutosten valmistelussa ei ole kartoitettu lainkaan kuntalaisten toiveita palvelujen kehittämisestä. Kunnanvaltuutetuilta ei ole kysytty mitään. Kenttäkierrokseksi kutsuttuihin Kuntaliiton tilaisuuksiinkin on kutsuttu vain kuntien johtoa.

Taloudelliset perusteet harhaanjohtavia

Samat tahot, jotka ovat hallituksessa ja eduskunnassa leikanneet kuntien rahoitusta 1990-luvun alun jälkeen vuositasolla laskien viidellä miljardilla eurolla, puhuvat nyt taloudellisesti elinvoimaisten kuntien muodostamisesta.

Sisäministeri Hannes Manninen perustelee muutosta tarpeella hillitä kuntien menokehitystä ja tehostaa toimintoja. Kunnallisia palveluja koskevat vertailut osoittavat kuitenkin suurten yksiköiden olevan lähes poikkeuksetta kalleimpia. Toisaalta kokemukset ns. Kainuun mallista osoittavat, että päätösten ja palvelujen keskittäminen maakuntatasolle ei tuo mitään ratkaisua rahoituskriisiin.

Palvelujen saatavuuden ja tasavertaisuuden sijasta palvelurakenteiden muutoksen malleja tehdään yksipuolisesti talouden ehdoilla. Kuntia painostetaan niiden rahoitusta leikkaamalla karsimaan lähipalveluja ja keskittämään palvelut suuriin yksiköihin. Samalla palvelut aiotaan muuttaa yhä laajemmin markkinaehtoisiksi kilpailuttamalla, kaupallistamalla ja yksityistämällä. Tämä heikentää etenkin vähävaraisten, lapsiperheiden ja vanhusten mahdollisuuksia käyttää palveluja.

Myös esityksissä työssäkäyntialueista kuntarakenteen lähtökohtana on yksipuolinen taloudellinen lähtökohta. Se sivuuttaa sekä lähipalvelut että kuntalaisten vaikutusmahdollisuudet. Työmarkkinat ovat sitä paitsi muuttuneet tavalla, jossa tällaisia alueita on vaikea edes määritellä.

Todelliset vaihtoehdot puuttuvat

Hallitus sanoo kunta- ja palvelurakenteiden uudistamisen mallien olevan keskustelussa aidosti auki. Mutta mitä aitoa keskustelua on se, jos vaihtoehtoina on vain se lopetetaanko kunnista 80 vai 90 prosenttia?

Kaikki keskeiset puolueet Kokoomuksesta Vasemmistoliittoon ovat jo sitoutuneet siihen, että suurin osa kunnista pitää lopettaa ja että palveluja pitää keskittää ja kilpailuttaa. Taustalla vaikuttaa niiden sitoutuminen EU:n politiikkaan, joka tähtää kilpailuttamisen ja yksityistämisen laajentamiseen julkisissa palveluissa ja alueellisen kehityksen keskittämiseen. Useimmat niistä ovat myös sitoutuneet suurituloisia suosivaan veronkevennyslinjaan, jonka looginen seuraus on kuntien rahoituksen kiristyminen.

Markkinakunta vai hyvinvointikunta?

Kunta- ja palvelurakenteen muutosten valmistelussa otettu täysin nurinkurisesti lähtökohdaksi sopeutuminen juuri niihin kehityspiirteisiin, jotka ovat nykyisten ongelmien keskeisiä syitä. Kuntien kriisin keskeisiä syitä ovat valtion rahoituksen rajut leikkaukset ja kasvaneiden pääomatulojen pitäminen kokonaan kunnallisverotuksen ulkopuolella. Vaikka talous kasvaa, on kuntien osuus kansantaloudesta supistunut. Samaan aikaan jatkuva työttömyys, köyhyyden lisääntyminen, väestön ikääntyminen ja monet muut tekijät ovat lisänneet kuntien palvelujen kehittämisen tarpeita. Kuntien toimintojen laajeneva kilpailuttaminen, yhtiöittäminen ja yksityistäminen ovat syventäneet demokratiavajetta.

Valtaeliitti ajaa kunnallisten palvelujen sopeutetaan supistuviin taloudellisiin raameihin sen sijaan, että kuntien rahoitusta helpotettaisiin perumalla valtionosuuksien leikkaukset, maksamalla valtion kunnilta ottamat pakkolainat ja lopettamalla pääomatulojen kunnallinen verovapaus. Sen sijaan, että vähennettäisiin työttömyyttä ja pätkätöiden ongelmia, vähennetään pysyviä kokoaikaisia työpaikkoja kunnissa kilpailuttamalla, ulkoistamalla ja yksityistämällä palveluja. Sen sijaan, että kartoitettaisiin kuntalaisten kanssa palvelujen kehittämisen tarpeita, tehdään uusia rakenteita ylhäältä päin runnaamalla.

Tämä kaikki kuvaa valtaeliitin epäluottamusta kuntien itsehallintoa ja demokratiaa, kansalaisia ja kunnanvaltuutettuja kohtaa. Samalla se synnyttää vääjäämättä ristiriitoja valtapuolueiden johdon ja toisaalta julkisia palveluja kannattavien äänestäjien, tuhansien paikkansa menettävien luottamusmiesten ja entistä turvattomampaan asemaan joutuvien kuntatyöntekijöiden välillä.

Kunnilla on jo nyt paljon yhteistyötä. Sille ei ole eikä tarvita vain yhtä kaavaa. Sen sijaan kannattaa hakea muotoja, joilla varmistetaan kunnanvaltuustojen mahdollisuudet ohjata ja valvoa tätä yhteistyötä. Voi myös kysyä, eikö Suomen kokoisessa maassa tarvita jatkossakin väliportaan hallintoa ja eikö epäonnistunut lääniuudistus pidä laittaa uusiksi, koota hajanainen maakuntahallinto ja valita sen päätöksentekijät kuntavaalien yhteydessä pidettävillä vaaleilla?

Vaihtoehto palvelujen ja vallan keskittämiselle

Kunta- ja palvelurakenteiden kehittämiselle tarvitaan uudet lähtökohdat.

— Ensinnäkin on kartoitettava yhdessä kuntien asukkaiden ja työntekijöiden kanssa palvelujen puutteet ja kehittämistarpeet. Tältä pohjalta on valmisteltava kunnalliset peruspalveluohjelmat, joilla turvataan lakisääteisten palvelujen toteuttaminen pääsääntöisesti kuntien omana toimintana. Tämä edellyttää sekä määrärahojen että henkilöstön lisäämistä.

— Toiseksi kuntien rahoitusperustaa on vahvistettava palauttamalla valtionosuudet 1990-luvun alun tasolle, muuttamalla kunnallisvero progressiiviseksi ja antamalla kunnille oikeus verottaa myös pääomatuloja. Tulonjaon eriarvoisuuden vähentäminen tulee olla keskeinen lähtökohta myös kuntien vero- ja maksupolitiikassa.

— Kolmanneksi kuntien henkilöstöpolitiikassa tarvitaan suunnanmuutos. On lopetettava lyhytnäköinen ”säästäminen” henkilöstömenoissa ja paljolti työntekijöiden kustannuksella tapahtuva kilpailuttaminen. Edessä oleva suurten ikäluokkien siirtyminen eläkkeelle korostaa tarvetta parantaa kuntien vetovoimaisuutta työpaikkoina parantamalla työehtoja ja vakinaisia työsuhteita. Työpaikkojen lisääminen kuntien palveluissa ja liikelaitoksissa on tarpeen myös rakenteellisen työttömyyden vähentämiseksi ja työmarkkinatukilain muutoksen lisäämän kuntien työllistämisvelvoitteen täyttämiseksi.

— Neljänneksi on estettävä kunnallisten palvelujen ja itsehallinnon kaventaminen pakkokilpailuttamiseen johtavilla yhtiöittämispäätöksillä, laeilla, EU-direktiiveillä tai WTO:n sopimuksilla. Kokemukset ovat osoittaneet uusliberalistiset kilpailuttamisen opit virheellisiksi, usein suorastaan tuhoisiksi.

— Viidenneksi tarvitaan uusia päätöksenteon rakenteita, joilla kunnissa siirrytään pienen piirin päätöksenteosta osallistuvaan demokratiaan, jossa kuntalaisilla on todellinen mahdollisuus vaikuttaa ja ohjata päätöksentekoa myös vaalien välillä. Siellä, missä harkitaan kuntaliitosta, on sitä koskeva ratkaisu alistettava kunnalliseen kansanäänestykseen.

Tällainen vaihtoehto on haaste myös SKP:n järjestöjen paikallispolitiikan kehittämiselle. Nyt tarvitaan paikallisia aloitteita julkisten palvelujen ja kuntalaisten oman päätösvallan puolesta. Tarvitaan Pro kuntapalvelut –verkoston ja sosiaalifoorumien kaltaista asukasliikkeiden, ay-väen ja asiantuntijoiden yhteistä toimintaa. Tarvitaan vaihtoehtojen esittäjiä ja kamppailun järjestäjiä.