Sotilaallisen liittoutumattomuuden hylkääminen ja liittyminen Natoon tarkoittaa käytännössä Suomelle myös luopumista ihmisoikeusperusteisesta ulkopolitiikasta, entistä kovempaa linjaa pakolaispolitiikassa, aseiden vientiä Turkkiin ja silmien sulkemista Turkin hyökkäyksiltä Syyrian ja Irakin pohjoisosien kurdialueille. Tämä kävi selväksi Suomen, Ruotsin ja Turkin ministereiden sopiessa yhteisymmärrysasiakirjasta Naton huippukokouksessa Madridissa.

Vaikka asiakirjan muotoilut ovat osin yleisiä ja tulkinnanvaraisia, sitoutuvat Suomen ja Ruotsin hallitukset antamaan ”täyden tukensa” Turkille sen turvallisuusuhkien torjumisessa. Samalla ne vahvistavat, että Turkkiin ei kohdistu asevientikieltoja, että aseviennin sääntelykehykset mahdollistavat uudet sitoumukset ja että aseviennissä noudatetaan Naton solidaarisuusperiaatetta ja Washingtonin sopimuksen 3. artiklan mukaista apua Turkille.

Tukeeko Suomen hallitus miehityssotaa?

Selkokielellä tämä tarkoittaa, että Suomi ja Ruotsi luopuvat rajoituksista, joita ne asettivat monen EU-maan tavoin 2019 aseviennille Turkkiin sen hyökättyä Pohjois- ja Koillis-Syyriaan, jonne on perustettu kurdien johtama Rojavanin itsehallintoalue. Samalla ne lupaavat olla tukematta Syyrian Kurdistanissa toimivaa PYD-puoluetta ja YPG-itsepuolustusjoukkoja.

Ja näin tehdään tilanteessa, jossa Turkin johto on avoimesti ilmoittanut valmistelevansa uutta hyökkäystä Koillis- ja Pohjois-Syyriaan laajentaakseen miehittämäänsä ”turvallisuusvyöhykettä”.

Suomen ja Ruotsin hallitukset pyrkivät siis ostamaan Turkin hallituksen tuen maiden Natoon liittymiselle myymällä kurdien ihmisoikeudet ja lupaamalla Turkille jopa aseita sotaan kurdeja vastaan.

Tekemällä Nato-jäsenhakemuksesta kiistan, presidentti Recep Tayyip Erdoğan sai nostettua kurdivastaisen politiikkansa Naton asialistalle ja myös Yhdysvallat lupaamaan asekauppoja. Suomen ja Ruotsin jäsenyydestä tuli nappula isommassa pelissä, jossa Turkki hakee Yhdysvalloilta ja Natolta vapaita käsiä hyökätä ISIS-terroristeja vastaan menestyksellä taistelleiden kurdien SDF-joukkojen ja Rojavan demokraattisen itsehallinnon kimppuun.

Kenen sana on vapaa?

Suomen ja Ruotsin hallitukset lupaavat asiakirjassa estää Kurdistanin työväenpuolueen, PKK:n ja muiden ”terrorijärjestöjen ja niiden haarajärjestöjen toiminnan sekä näihin liittyvissä ja niiden innostamissa ryhmissä ja verkostoissa vaikuttavien henkilöiden toiminnan”. Keitä kaikkia tällä tarkoitetaan, riippuu osaltaan Turkin hallituksesta, joka pitää terrorismina lähestulkoon kaikkea kurdien toimintaa ja myös monia muita maan nykyistä politiikkaa arvostelevia.

Turkki harjoittaa tunnetusti laajaa kurdien ja Turkista pakoon lähteneiden vakoilua. Näyttää siltä, että tämä toiminta aiotaan Suomessa ja Ruotsissa ainakin joltain osin ”laillistaa”. Yhteisymmärrysasiakirjan mukaan terrorismin torjuntaa ja muita yhteisiä haasteita varten perustetaan yhteistyömekanismi hallinnon kaikille tasoille, mukaan lukien lainvalvonta- ja tiedusteluviranomaiset.

Suomi ja Ruotsi lupaavat terrorismin torjumiseksi ”toteuttaa kaikki tarvittavat toimet tiukentaakseen edelleen kansallista lainsäädäntöä” ja käsitellä nopeasti Tutkin esittämät luovutuspyynnöt. Lisäksi maat sitoutuivat ”torjumaan disinformaatiota”, jollaiseksi Erdoğanin hallinto on todennut mm. Yleisradiossa esitetyt kurdien edustajien haastattelut.

Suomen ja Ruotsin viranomaisia sitovat toki kansainväliset ihmisoikeussopimukset ja lait. Mutta kuinka pitkälle niistä voidaan joustaa jatkossa, kun tällaisen sopimus tehtiin jo tässä vaiheessa Turkin tuen saamiseksi Nato-jäsenyyttä valmistelevalle liittymispöytäkirjalle? Entä voivatko presidentti ja ulkoministeri tehdä valtioiden välisiä sopimuksen, jota ei tuoda eduskunnan päätettäväksi, vaikka tämä – Naton pääsihteerin johdolla valmisteltu – sopimus voi merkitä Suomessa lainsäädännön muuttamista ja kurdeja puolustavien ihmisten oikeuksien rajoittamista?

 

(Artikkeli Tiedonantaja-lehteen 7/2022,  kuva mielenosoituksesta ”Loppu sodalle – solidaarisuutta kurdeille” 20.7.2022 Helsingissä, kuvaaja Toivo Koivisto)