”Kenen joukoissa seisoin. Taistolaiset ja valtioterrorin perintö” on kustantajan mukaan ”perusteellinen ja monipuolinen analyysi” taistolaisuudeksi kutsutusta liikkeestä. Lauri Hokkanen kutsuu kirjaansa arvioksi ”taistolaisuuden ytimestä” ja henkilökohtaiseksi ”tilinteoksi harharetkestä”.

Kirja ei ole kumpaakaan. Se ei ole analyysi olosuhteista, tekijöistä ja kamppailuista, joissa vasemmistolainen liike radikalisoitui 60-luvun lopulla ja 70-luvulla niin Suomessa kuin kansainvälisesti. Eikä ”Lare” Hokkanen kerro juurikaan siitä, mitä hän itse teki.

500-sivuinen kirja koostuu pääosin muista julkaisuista lainatuista pitkistä aiempien vuosikymmenten historian, erityisesti Neuvostoliiton historian kuvauksista. Miten ne kaikki liittyvät ”taistolaisuuteen” on vähintäänkin kyseenalaista.

Muutamilla sivuilla kirja kertoo Hokkasen tiestä Mikkelin sankarihautojen kunniavartiosta 70-luvun alun maolaisuuden kautta Uudenmaan sosialistisen nuorisoliiton toimitsijaksi, Tiedonantajan Helsingin levikkijaoston sihteeriksi ja 80-luvun alkupuolella ”kolmaslinjalaisuuden” kautta eroon SKP:stä. Kirjan takakannen esittelyt Hokkasen toiminnasta ”taistolaisten puolueorganisaation poliittisessa johdossa” ovat lievästi sanottuna liioittelua ja se näkyy faktan ja fiktion sekoittamisena ”sisäpiirikuvauksissa”.

 

”Taistolaisuuden ydin”?

”Teimme puoluevalinnan, valitsimme Neuvostoliiton ja sen valtioideologian”, kuvaa Hokkanen tuhansien nuorten perusteita liittyä SKP:hen. ”Taistolaisuuden ydin” oli sitoutuminen ”stalinistiseen murhavaltioon”, ”ihmisteurastamoon”, hän väittää.

Itsekin 70-luvun alkuvuosina mukaan tulleena näin ja koin ihan toisenlaisen liikkeen, johon tultiin monia teitä ja jossa yhdistyivät monet asiat. Se oli luovaa ja innostavaa aikaa, kun radikalisoituva ja koulutettu nuori polvi kohtasi Euroopan proletaarisimpiin kuuluneen kommunistisen puolueen – samaan aikaan kun Suomi ja maailma muuttuivat vauhdilla.

Virta vei meitä silloisia nuoria vasemmalle, kun otettiin kantaa Vietnamin sotaan, Chileen, ydinaseisiin, lakkotaisteluihin, työttömyyteen, ympäristön saastumiseen, moniin uudistuksiin ja tarpeisiin murtaa konservatiivisia arvoja. Halusimme radikaalia muutosta ja toisenlaista järjestelmää. ”Samalla puolella olivat kolmannen maailman vapautusliikkeet, Neuvostoliitto, muut sosialistiset maat ja suurin osa teollisuusmaiden työväestöäkin”, kiteytti Pekka Aarnio suhteen Neuvostoliittoon kirjassa Agit Prop.

Julkista kritiikkiä Neuvostoliitosta vältettiin – eikä vain kommunistien keskuudessa – mutta Hokkasen väite ”stalinismin perinnön jatkajista” on silkkaa parjausta. Pikemminkin silloin ajateltiin yleisesti, että Neuvostoliitto oli tehnyt jo 50-luvulla pesäeron Stalinin kauteen, kykenee ratkomaan ongelmia ja vaikuttaa kehittyessään positiivisesti Suomenkin talouteen ja sosiaalisiin uudistuksiin. Kaikki ei ollut hyvin Neuvostoliitossa, mutta 70-luvun ”murhavaltio” oli toisaalla, Yhdysvallat pommitti ja tappoi Vietnamissa.

 

Oma ajattelu ja Marx

”Luovuimme omasta ajattelusta” ja marxilaisen teorian harrastusta oli ”vähän” tai ”tätäkin vähemmän”, kuvaa Hokkanen aikaa, jolloin marxilainen opinto- ja tutkimustoiminta laajeni valtavasti.

Yliopisto- ja kulttuuriväkeä liittyi 70-luvulla ensi kertaa joukkomitassa kommunistiseen puolueeseen. Tuhansien nuorten tutustuessa marxilaiseen teoriaan, saattoi olla välillä yksipuolisuutta ja mutkien oikomista, mutta vasemmistolainen opiskelija- ja sivistyneistöliike tuotti erittäin paljon korkeatasoista tutkimusta ja kulttuuria, uudisti yliopistoja ja kehitti demokraattisia ammattikäytäntöjä. Nämä tulokset näkyvät monilla aloilla edelleen, vaikka vasemmistolaisia syrjittiin usein ankarasti.

Jostain syystä Hokkanen kuvaa taistolaisuutta paljolti Sosialistisen Opiskelijaliiton ja Kulttuurityöntekijöiden liiton kautta, vaikka ei niissä itse toiminut. Tuohon kuvaan eivät sovi ajan laajat lakkoliikkeet ja kommunistien keskeinen rooli niiden järjestämisessä. Hän kirjoittaa ”taistelevasta työläisnuorisoliikkeestä ilman työläisnuoria”. Samalla kirjassa uusinnetaan vanhoja leimoja ”porvarisperheiden lapsista”. Todellisuudessa suurin osa Sosialistisen Opiskelijaliiton jäsenistä oli työläis- ja pienviljelijäperheistä.

 

Missä joukkoliikkeiden kokemukset?

Toiminnasta ammattiyhdistys- ja kansalaisliikkeissä kirja kertoo vain vähän ja senkin lähinnä todistellakseen Neuvostoliiton kommunistisen puolueen juonivan kaiken taustalla.

Toiminta Vietnamin sotaa, Chilen junttaa ja ydinaseita vastaan olivat vain ”Moskovan ohjausta” ja ”KGB:n bulvaaneja”. Ben Zyskowiczilta tutuilla leimoilla sivuutetaan niin rauhanliikkeen laaja yhteistyö, kamppailut Suomen ulkopolitiikan linjasta kuin Neuvostoliiton aloitteellinen rooli liennytyksessä ja aseidenriisuntaneuvotteluissa.

Samaan sarjaan kuuluu väite, että ”hylkäsimme demokratian” ja että eduskunta oli taistolaisille ”vain puhujalava, ei sen enempää”. Kirjassa ei arvioida niitä todellisia poliittisia kamppailuja ja joukkoliikkeitä, joissa kommunistit tekivät noina vuosina aloitteita ja yhteistyötä peruskoulun, kansanterveyslain, eläkeuudistuksen, päivähoitolain, työttömyysturvan, yliopistojen demokratisoimisen, ympäristönsuojelun ja muiden uudistusten toteuttamiseksi. Eikä työpaikoilla, oppilaitoksissa ja asuinalueilla kampanjoitu EEC-sopimusta vastaan vain kaikuna eduskunnan puhujalavalta.

Tällaisten poliittisten ja hegemoniakamppailujen arvion puuttuessa jää puuttumaan myös kuva elinkeinoelämän järjestöjen ja oikeiston roolista uudistusten vastustajana ja vallankäyttäjänä. Tällainen rajaus peittää sen, että juuri noina kirjan mustalla maalaamina vuosina – jolloin kommunistinen liike oli vahva ja työväenliike vasemmistolaistui – Suomea uudistettiin ja demokratia laajeni.

 

Analyysi odottaa yhä tekijöitä

Hokkanen kiittää kirjan alkusanoissa kustannustoimittaja Anssi Sinnemäkeä, jota ilman kirjaa ei olisi tullut, ja kuutta säätiötä, jotka ovat heidän työtään rahoittaneet. Missä määrin teksti on Hokkasen ja missä määrin kustannustoimittajan, voi vain arvailla, kun lukee esimerkiksi ilkeitä ja kaunaisia henkilökuvauksia taiteilijoista, jotka eivät ole kääntäneet takkia.

Kirjan yksipuolisuutta kuvaa se, että lukuisten haastateltavien joukossa ei ole yhtään SKP:ssä edelleen toimivaa. Poissa ovat myös ay- ja kansalaisliikkeiden kentän toimijat ja heidän kokemuksensa.

Työväen joukkoliikkeiden voimistuminen sekä nuorison, opiskelijoiden ja sivistyneistön vasemmistolaistuminen 1960- ja 70-luvuilla oli kansainvälinen ilmiö. Olimme osa laajaa kansainvälistä imperialismin ja sodanvastaista liikettä. Suomessa siinä oli omat erityispiirteensä, joihin myös SKP:n ristiriitainen kehitys liittyi.

Mistä liikkeet nousivat ja mikä oli kommunistien rooli, millaisia kamppailuja käytiin, mitä saavutettiin ja mitä virheitä tehtiin, ansaitsee kunnollista tutkimusta ja keskustelua. ”Kenen joukoissa seisoin” ei siihen tarjoa pohjaa.

 

Katkeruus vailla näköaloja

”Kenen joukoissa seisoin” on ammattivallankumoukselliseksi halunneen ja tavoitteissaan pettyneen Lauri Hokkasen kooste teksteistä, joissa kaiken pahan alku ja juuri on ”Moskovassa”, kommunistisessa puolueessa ja sen ideologiassa.

Ehkä hämmentävintä kirjassa on, että se ei tarjoa mitään ajatusta siitä, mihin pitäisi suuntautua, miten yhteiskunnan ja maailman ongelmia voidaan ratkoa tai millaista poliittista ja yhteiskunnallista muutosliikettä tarvitaan.

Jäljellä on vain katkeruus ja kommunisminvastaisuus, jonka taustalla kummittelee Hokkasen sanoin ”Venäjän ikuisuuspolitiikan, laajentumispolitiikan aave”. Kirjan Helsingin Sanomissa saaman massiivisen markkinoinnin perusteella tällainen näyttää sopivan uuteen kylmään sotaan, jota lehti kertoo käyvänsä ”läntisten arvojen” puolesta.

Lauri Hokkanen: Kenen joukoissa seisoin. Taistolaiset ja valtioterrorin perintö. Docendo. 2021

(Artikkeli Tiedonantaja-lehti 5/2021, kuvat Veikko Koivusalo)