”Kun kaikki tiet päättyvät, täytyy ajatella matkan jatkamista”, kirjoitti Ilmari Rantamala (Maiju Lassila) Suomen työväenvallankumouksen päättyessä tappioon keväällä 1918. Pakolaisiksi Neuvosto-Venäjälle joutuneet työväenliikkeen johtajat ja aktiivit kokoontuivat 25. elokuuta Moskovassa arvioimaan tilannetta. Neljä päivää jatkuneiden keskustelujen tuloksena päätettiin 29. elokuuta aloittaa Suomen kommunistisen puolueen perustava kokous.

Jo kesällä oli ollut neuvottelu, jossa sovittiin, että Kullervo Manner, Otto Wille Kuusinen ja Yrjö Sirola valmistelevat kokoukseen ohjelmateesit. ”Vika ei suinkaan ollut siinä, että vanha sosialidemokraattinen työväenpuolueemme lähti vallankumoustaisteluun, vaan siinä, ettei se ajoissa valmistautunut vallankumoukseen eikä valmistanut siihen työväenluokkaa… Sen sijaan, että se olisi pyrkinyt vallankumukseen, se itse asiassa ajautui siihen”, arvioi Kuusinen työväenliikkeen opetuksia.

 

Maan alla ja vainottuna

Nyt kun Suomessa on vietetty 1918-muistovuotta, ovat etenkin valtiovallan edustajat kehuneet, miten sisällissodan hävinnyt osapuoli otettiin nopeasti mukaan valtion ja kuntien hallintoon. Tosiasiassa suurin osa Sosialidemokraattisen työväenpuolueen, sen eduskuntaryhmän, ammatillisen keskusjärjestön ja punaisten Kansanvaltuuskunnan johtajista oli mukana perustamassa SKP:tä ja se sai lailliset toimintaoikeudet vasta syksyllä 1944. SKP jatkoi työväenpuolueen luokkataistelulinjaa, josta Väinö Tannerin johdolla uudelleen perustettu SDP irtisanoutui.

Ankaran vainonkin oloissa kommunistit pyrkivät yhdistämään maanalaisen ja julkisen toiminnan työväen etujen puolustamiseksi. Moskovassa, Pietarissa ja Tukholmassa toimivien pakolaisten ei ollut helppo saada konkreettista kuvaa Suomen oloista ja SKP:n ensimmäisiä kannanottoja leimasi äkkijyrkkyys.

Jo keväästä 1919 alkaen SKP:n johdon jäseniä siirtyi salaa Suomeen luomaan kontakteja ja valmistelemaan julkisen puolueen perustamista. Kommunistien vaikutuksesta ammatilliselle keskusjärjestölle, SAJ:lle valittiin 1920 vasemmistolainen johto ja luokkataistelun linja. Samana vuonna perustettiin Suomen sosialistinen työväenpuolue yhdistämään kommunisteja ja vasemmistososialidemokraatteja. Silloin Helsingissä maanalaisessa toiminnassa ollut Kuusinen kirjoitti sille ohjelman. Jäseneksi liittyi noin 30 000 henkeä ja suuri osa SDP:n osastoista. Kovasta syrjinnästä huolimatta SSTP sai 1922 eduskuntavaaleissa 15 % äänistä ja 27 kansanedustajaa, joista suurin osa oli kommunisteja.

Elokuussa 1923 SSTP:n johto, eduskuntaryhmä, piirien johto ja muita aktiiveja pidätettiin. Puolue kiellettiin kommunistiyhteyksien perusteella. Toimintaa jatkamaan muodostettiin Sosialistisen työväen ja pienviljelijöiden vaalijärjestö, mutta pian sekin kiellettiin.

Lapuanliikkeen vaatimuksesta säädettyjen kommunistilakien nojalla lakkautettiin 1930 myös SAJ, Työväen urheiluliitto ja yli 2 000 muuta työväenjärjestöä.

SKP teki SDP:lle ehdotuksia yhteisrintamasta työväen demokraattisten oikeuksien, työllisyyden ja elinolojen puolustamiseksi, mutta SDP ei niihin vastannut. Näissäkin oloissa vasemmistolainen liike vaikutti jonkin verran lainsäädäntöön ja työehtoihin. 20-luvulla säädettiin mm. lait köyhäinhoidosta ja terveydenhoidosta. SSTP teki eduskunnassa välikysymyksiä ja aloitteita poliittisten vankien oloista ja vapauttamisesta. Tässä syntyi myös hieman yhteistyötä SDP:n ryhmän kanssa.

Maalaisliiton kanssa yhteyksiä syntyi ajettaessa torppareille oikeutta lisämaihin. Sille loi pohjaa SKP:n 1923 hyväksymä Kyntömiesten ohjelma, joka tunnusti talonpoikien omistusoikeuden viljelemäänsä maahan.

 

Yhteisrintama fasismia ja sotaa vastaan

Valkoisen terrorin ja Lapuan liikkeen nousun oloissa karisivat SKP:n alkuaikojen ”vasemmistolaiset lastentaudit” suhtautumisessa demokratiaan. Tälle löytyi tukea Leninin Kominternin kongressissa 1919 esittämästä arviosta: ”Samoin kuin voitokas sosialismi ei ole mahdollinen, ellei se toteuta täydellistä demokratiaa, ei proletariaatti voi myöskään valmistautua voittamaan porvaristoa, ellei se käy monipuolista, johdonmukaista ja vallankumouksellista taistelua demokratian puolesta”.

Kominternin piirissä SKP suuntautui ensimmäisten joukossa 30-luvun alkupuolella kokoamaan yhteisrintamaa fasismia vastaan. SKP:n VI edustajakokous totesi: ”Fasismin uusin päällekarkaus ei suuntaudu ainoastaan vallankumouksellista työväestöä vastaan, vaan se uhkaa myös sosialidemokraattisia työväenyhdistyksiä, ammattijärjestöjä, lehtiä, osuusliikkeitä, nuoriso- ja urheiluseuroja, vieläpä se uhkaa porvarillisten vapaamielisten ainesten ja asiaansa puolustavien pienviljelijöiden oikeuksia”.

Vaikka Suomessa ei syntynyt laajaa fasismin ja sodan vastaista rintamaa, oli näillä johtopäätöksillä vaikutusta. SAK:n lakkauttamisen jälkeen SKP kehotti liittymään sosialidemokraattien johtamiin liittoihin ja niiden jäsenmäärä kasvoi. Ay-liikkeen voimistuminen vaikutti kansaneläke-, äitiysavustus- ja vuosilomalakien säätämiseen 30-luvun jälkipuolella. SKP tuki myös maaseudulla nousseita pulaliikkeitä.

Tärkeä rooli yhteisrintamapolitiikassa oli Akateemisella Sosialistiseuralla ja Toveriseuralla, rauhanjärjestöillä sekä Soihtu-lehdellä, Kirjallisuuslehdellä ja Tulenkantajat-lehdellä, joita SKP tuki.

Kun SKP:n pääsihteeri Toivo Antikainen jäi kiinni ja syyttäjänä toiminut Olavi Honka vaati hänelle kuolemantuomiota, keräsi laajapohjainen kansalaisliike 120 000 nimeä adressiin kuolemantuomiota vastaan ja Antikainen sai ”vain” vankilatuomion.

Yhteisrintaman vaikutus näkyi vaaleissa, kun eduskuntaan valittiin SDP:n listoilta ASS:n johtoon kuulunut Mauri Ryömä ja muita vasemmistolaisia (”kuutoset”).

”Ryssävihan” nostaminen valtioideologiaksi, antikommunismi ja Itä-Karjalan valloitushaaveet veivät Suomen Natsi-Saksan kumppaniksi ja sotaan Neuvostoliittoa vastaan. Yhteisrintaman idut nousivat näissäkin oloissa esille, kun välirauhan aikana perustettuun Suomen ja Neuvostoliiton rauhan ja ystävyyden seuraan liittyi parissa kuukaudessa yli 35 000 jäsentä ennen kuin sekin kiellettiin.

Sotaa tukemaan asettunut SDP:n johto erotti ”kuutoset”. Ryömä tovereineen vangittiin. Kaikkiaan talvi- ja jatkosodan aikana Suomessa vangittiin noin 1 100 kommunistia ja vasemmistolaista.

SKP:n toimintaa vaikeutti lisäksi rajusti se, että suurin osa valkoista terroria paenneista SKP:n johtohenkilöistä ja aktiiveista joutui 30-luvun jälkipuolella Neuvostoliitossa stalinilaisen hallinnon vainojen ja terrorin uhriksi.

 

Kolmen suuren yhteistyö

Neuvostoliiton voitto ja Suomen irtaantuminen sodasta avasivat SKP:lle julkiset toimintaoikeudet. Hertta Kuusinen kertoi, miten vankilasta vapautuneiden saapuessa Helsinkiin, oli ”asemasilta mustanaan työläisväkeä ja vastaamme kajahti Kansainvälinen”.

SKP kasvoi nopeasti joukkopuolueeksi ja vaikutusvaltaiseksi tekijäksi. Jäsenmäärä nousi vajaasta kahdesta tuhannesta parissa vuodessa noin 24 000:en (60-70-luvuilla jopa lähes 50 000:en).

SKP jatkoi yhteisrintaman rakentamista uusissa oloissa. Se oli perustamassa Suomen kansan demokraattista liittoa laajaksi kansanvaltaisten voimien yhteistyöjärjestöksi. SKDL:on liittyi SDP:stä sata perusjärjestöä ja useita kansanedustajia. Ensimmäisissä vaaleissa SKDL sai 23,5 % äänistä ja siitä tuli eduskunnan suurin ryhmä. Siitä ei kuitenkaan tullut niin laaja, kuin SKP toivoi.

Ensimmäisessä julkisessa edustajakokouksessa 1945 SKP arvioi pääkysymykseksi kamppailun demokratian ja taantumuksen välillä. Oli tehtävä pesäero sotaan johtaneeseen politiikkaan ja ”syrjäytettävä yhteisvoimin fasismi ja taantumus kaikilta valtiollisen, taloudellisen ja sivistyksellisen elämän aloilta”. Kommunistien aloitteesta syntyi kolmen suurimman eduskuntaryhmän, SKDL:n, SDP:n ja Maalaisliiton, yhteistyösopimus, jonka pohjalle koottiin hallitus.

Kolmen suuren yhteistyön aikana rakennettiin suhteet Neuvostoliittoon uudelle pohjalle, vihanpidosta siirryttiin yhteistyöhön ja solmittiin yya-sopimus. Vienti Neuvostoliittoon toi töitä ja pohjaa teollisuuden laajentamiselle.

Vuosina 1944–48 säädettiin monia uudistuksia, kuten uudet lait työajoista, vuosilomista, invalidihuollosta, lapsilisistä, tapaturmavakuutuksista ja tuotantokomiteoista. Ay-liikkeen voimistuminen näkyi reaaliansioissa ja valtakunnallisten työehtosopimusten solmimisena. Fasistiset järjestöt kiellettiin ja kouluhallitukseen, valtiolliseen poliisiin ja yleisradioon valittiin uudet johtajat.

Demokraattinen kehitys jäi kuitenkin puolitiehen. SDP ja Maalaisliitto eivät suostuneet toteuttamaan tavoitteita valtiokoneiston demokratisoimisesta, suurteollisuuden kansallistamisesta ja maareformista. ”Kolmisopimuksen merkeissä ei siis syntynyt kansanrintamaa, vaan syntyi parlamentaarinen yhteistyö, jossa kaksi kolmannesta yhteistyön harjoittajista ehkäisi hyväksytyn sopimuksen tärkeimpien kohtien toteuttamisen”, arvioi pääsihteeri Ville Pessi SKP:n edustajakokouksessa syksyllä 1948.

Työväki yhteistoimintaan

Kylmän sodan oloissa voimistunut oikeiston ja oikeistososialidemokratian vaikutus hajotti kolmen suuren yhteistyön. Uudistuspolitiikka jäädytettiin ja suurpääoma kovensi työläisten riistoa. SDP:n vähemmistöhallitus pyrki nujertamaan työläisten lakot jopa poliisiväkivallalla.

SKP:n keskuskomitea esitti 1954 vetoomuksen Työväki yhteistoimintaan. Se kehotti kommunisteja menemää puolitiehen vastaan sosialidemokraattisia työläisiä työväenpuolueiden yhteistyön aikaansaamiseksi ja yhteisen taistelun voimistamiseksi. SDP:n johto ei vetoomukseen vastannut, mutta se herätti keskustelua, joka uudisti kommunistien työtyyliä ja loi pohjaa vuoden 1956 yleislakolle.

Kun hallitus ja Suomen Pankki ajoivat valtion menojen supistamista usealla kymmenellä miljardilla, muodostui lapsilisistä leikkauspolitiikan vastaisen kamppailun kärki. Siinä ruohonjuuritason, etenkin naisten toiminta yhdistyi SKDL:n eduskuntaryhmän jarrutuskeskusteluun, jolla pelastettiin lapsilisät. Kommunistit kokosivat ammattiosastoja yhteistyöhön, jolla järjestettiin mielenosoituksia palkkojen ostovoiman ja sosiaaliturvan heikentämistä vastaan.

Nämä kamppailut nostivat SKDL:n vaaleissa 1958 uudelleen suurimmaksi ryhmäksi ja eduskuntaan vasemmistoenemmistön. SDP kieltäytyminen yhteistyöstä SKDL:n kanssa vähensi kuitenkin vasemmistoenemmistön merkitystä.

Vaikka SKDL oli oppositiossa, saatiin ”katujen parlamentin” vauhdittamana aikaan mm. kansaneläkeuudistus, työviikon lyhentäminen, työttömyysturvauudistus, työeläkelait ja sairausvakuutuslaki.

SKDL:n valitsijamiesten taktiikka ratkaisi vuonna 1956 Urho Kekkosen valinnan presidentiksi. Kekkosen linjan kehitykseen puolueettomuudesta aktiiviseen rauhanpolitiikkaan vaikutti puolestaan rauhanliikkeen laaja toiminta.

Pääosin SKP:n rahoituksella ja 5 000 talkoolaisen voimin rakennetulla Kulttuuritalolla järjestettiin useita rauhankokouksia. Pääosin talkootyöllä järjestettiin myös Maailman nuorison ja ylioppilaiden festivaali Helsingissä 1962. Sen yli tuhat tapahtumaa ja 14 000 osallistujaa 137 maasta avasivat ikkunoita maailmalle.

 

Maailma muuttui, vaan ei itsestään

60-luvulla saivat vauhtia monet isot muutokset niin Suomessa kuin kansainvälisesti. SKP:ssä tutkittiin talouden keskittymistä, monopolisoitumista, valtion roolia ja sosiaalisia muutoksia. Monet arviot tulivat kuitenkin myöhässä ja yhteiskunnan muutoksista tehtiin puolueessa eri suuntiin meneviä johtopäätöksiä.

Vasemmiston vaalivoitto 1966 avasi tien vasemmiston ja keskustan hallitusyhteistyöhön. Se toi monia uudistuksia, mutta hallitusyhteistyöhön ja tulopolitiikkaan liittyi myös pyrkimys integroida SKP porvarillisiin pelisääntöihin.

Perusongelmat hallituspolitiikassa olivat samanlaisia kuin sodan jälkeen kolmen suuren hallituksessa: Suurpääoman voittoihin ja valtaan ei puututtu, ay-liikettä sidottiin kehnoihin tupo-sopimuksiin, vaikeus yhdistää toimintaa hallituksessa ja joukkoliikkeissä, reformismin ja kilpailukykyoppien vaikutus työväenliikkeessä.

Samaan aikaan ay-liikkeen kenttäväki, nuoriso, opiskelijat ja sivistyneistö radikalisoituivat ja virta vei vasemmalle. Tiedonantaja alkoi 1969 ilmestyä valtakunnallisena sanomalehtenä. ”Porvari nukkui huonosti.”

Kommunistit olivat aktiivisesti järjestämässä metallin, rakentajien, satamien ja muita lakkoja tupo-raamien murtamiseksi. Yliopistoilla lakkoiltiin demokratian ja opintorahan puolesta. Mielenosoituksilla ajettiin kansaneläkeuudistuksen jatkoa, peruskoulua, kansanterveyslakia, päivähoitolakia ja maakuntiin tehtaita ja korkeakouluja.

”Tiukkapipoisiksi” leimatut kommunistit tekivät erittäin laajaa yhteistyötä rauhanliikkeissä Vietnamin sotaa, Chilen fasismia ja ydinaseita vastaan. EEC-vapaakauppasopimusta vastaankin syntyi yhteistoimintaa, vaikka länsi-integraation vastustajina oli pidetty vain kommunisteja. Idänkaupassa SKP kilpaili välillä vuorineuvostenkin kanssa.

”Ahtaan puoluepolitikoinnin ajaksi” leimatulla 70-luvulla syntyi kommunistien aloitteesta paljon uutta: poliittinen laululiike, teatteria, spartakiadit, elävän musiikin yhdistyksiä, demokraattista ammattikäytäntöä, Asukasliitto, Ihmisoikeusliitto, Terveysrintama, työttömien valtakunnallinen järjestö TVY, taiteilijoiden rauhanjuna, ympäristöryhmiä…  Sosialistinen Opiskelijaliitto, Kulttuurityöntekijöiden liitto ja Tutkijaliitto osoittivat SKP:n saaneen mukaansa joukkomitassa opiskelijoita ja sivistyneistöä.

Tämä kaikki pelästytti pankki- ja teollisuusherrat perustamaan Elinkeinoelämän valtuuskunnan. Käyttöön otettiin kaikenlaiset keinot: raha, mustat listat, myyrät, hajottajat, disinformaatio… Päätavoite oli SKP:n hajottaminen ja kesyttäminen.

 

”Kesytetäänkö” SKP?

Hallitus- ja tulopolitiikan kärjistämistä erimielisyyksistä huolimatta – ja niiden voittamiseksi – monet SKP:ssä panostivat ohjelmalliseen työhön. Siihen oli aiempaa enemmän asiantuntijoita ja myös uusia kansainvälisiä kokemuksia. Esimerkiksi Chilen ja Ranskan vasemmistohallitusten kokemukset herättivät keskustelua sosialismiin siirtymisen rauhanomaisesta tiestä, sen välivaiheista ja syvällisistä demokraattisista uudistuksista. Suomessa ilmestyivät kansainvälisestikin merkittävät tutkimukset Demokratian rajat ja rakenteet, Suomalainen kapitalismi ja 80-luvun puolella Suomalaiset luokkakuvassa.

Vuonna 1975 SKP:n edustajakokous hyväksyi Esityksen demokraattisten voimien yhteistyöohjelmaksi ja 1978 Demokraattisen käänteen ohjelman. Tavoitteeksi asetettiin syvälliset demokraattiset uudistukset, jotka kaventavat monopolien valtaa ja luovat edellytyksiä myös sosialismiin siirtymiselle. Vain osa puolueen johdosta sitoutui niihin käytännössä.

SKP:n suunnasta taisteltiin jatkuvasti ja se vei voimia. Kyse oli kuitenkin peruskysymyksistä: uhrataanko työväen edut hallitusyhteistyölle, onko politiikka ennen muuta joukkojen toimintaa, tarkoittaako sosialismi kapitalistisen järjestelmän korvaamista perusteiltaan toisella, tarvitaanko itsenäinen kommunistinen puolue ja ollaanko osa kansainvälistä kommunistista liikettä?

 

SKP:n hajotus

Jos jäsenistö olisi saanut ratkaista, SKP ei olisi hajonnut. Junttaus, syrjintä, paperijäsenet ja pienen piirin vallankäyttö veivät kuitenkin lopulta voiton tuhansien jäsenten yhtenäisyysvetoomuksista. Arvo Aallon johdolla erotettiin ensin kahdeksan piirijärjestöä 1985 ja sitten noin puolet jäsenistä 1986. Tämä johti myös SKDL:n, naisliiton, nuorisoliiton ja eräiden ammattiliittoryhmien hajottamiseen.

SKP oli rikas puolue, mutta Aallon johdolla hukattiin kasinotaloudessa noin 35 miljoonaa markkaa. Samoihin aikoihin SKP:n ja SKDL:n johtoryhmä alkoi valmistella puolueiden lopettamista ja korvaamista Vasemmistoliitolla. Erilaisten vaiheiden jälkeen Vasemmistoliiton kokous avattiin kuitenkin kaikille kiinnostuneille. Myös kommunistit osallistuivat siihen laajasti ja saivat paikkoja liiton johtoelimissä. Kristiina Halkolan johdolla perustettu Demokraattinen vaihtoehto yhdisti toimintansa VAS:in.

Voimien kokoaminen ja radikaali punavihreä ohjelma toimivat VAS:lle vaalivoiton. Mutta sitten se päätti äänestyksen jälkeen lähteä Paavo Lipposen hallitukseen yhdessä kokoomuksen kanssa ja toteuttamaan rajua leikkauspolitiikkaa. Lipponen edellytti VAS:lta peräeroa kommunisteihin ja muihin hallituspolitiikasta eri mieltä oleviin. Heti tämän jälkeen alkoivat Claes Anderssonin ja Matti Viialaisen johdolla SKP:ssä toimivien erottamiset. Kaiken lisäksi VAS:n johto hukkasi sen haltuun SKP:ltä siirtyneen noin 170 miljoonan markan varallisuuden kiinteistökeinottelussa.

 

SKP tulee takaisin

SKP:stä erotetut jatkoivat toimintaa SKP-yhtenäisyyden nimellä ja veivät oikeuteen sääntöjen vastaisesti tehdyt erottamiset. Pitkän prosessin tuloksena Korkein oikeus vahvisti ratkaisun, jolla SKP:n piirien ja jäsenten erottamiset kumottiin. Erotettujen piirien edustajat kutsuivat sen jälkeen koolle ylimääräisen edustajakokouksen, joka päätti elokuussa 1996 jatkaa puolueen toimintaa ja kutsui siihen kaikkia kommunisteja. Kokous hyväksyi puolueen uuden ohjelman, korjasi sääntöjä, valitsi uuden johdon ja esitti leikkauspolitiikan hylkäämistä, vaihtoehdon EU-politiikalle, asevarustelun torjumista ja nuorisolakia.

SKP on puolue, jota Suomi tarvitsee. Kun SKP on ollut vahva, on myös ihmisten elämä Suomessa muuttunut paremmaksi, yhteiskuntaa on uudistettu ja demokratiaa laajennettu.

SKP:n 100-vuotisjuhlaa vietetään elokuun lopulla osana Vastavirta-festivaalia. Sen ohjelma kertoo sitä, mihin kommunistit tänään pyrkivät, keiden kanssa ja miten. – Se onkin jo uusien kirjoitusten aihe.

Lähteitä: Yrjö Hakanen & Emmi Tuomi: Kolme kirjainta – SKP:n yhdeksän vuosikymmentä (TA-Tieto). Tauno Saarela: Suomalaisen kommunismin synty 1918-1923 (KSL). Tauno Saarela: Suomalainen kommunismi ja vallankumous 1923-1930 (SKS). Päivi Uljas: Taistelu sosiaaliturvasta (Like).

 

– Artikkeli on julkaistu Tiedonantaja-lehdessä numero 19 / 26.7.2018